—Yksikin niistä riittää minulle. Ja saanhan minä parhaan palan, eikö totta?

—Älä ole niin varma siitä. Jos hän tulee…

—Meren sulho?

—Niin. Hän vaatii silloin kaikki. Hän vie minut sieluineni ja ruumiineni.

—Ja tuota hassutusta pyydät sinä minua uskomaan!

Olleet turhia kaikki meren morsiamen varoitukset. Eikä hän voinut olla itsekseen ihmettelemättä, että tuo kalastajanuorukainen, joka uskoi kaikki, mitä muuten meri-elämästä ylenluonnollista kerrottiin, ei ottanut ollenkaan uskoakseen sitä, mikä hänelle, kuvankauniille kuninkaantyttärelle, oli mitä yksinkertaisinta ja luonnollisinta.

Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei ihmeellisyys ollut samaa kaikille ja että seikka, jota toinen piti selviönä, saattoi olla toiselle kaikkien luonnonlakien väkivaltaista vääristelyä.

Samaan aikaan vaihdelleet kirjavan kiven kupeella mielipiteitään Ahdin impien imanne ja se maankuulu kuninkaanpoika.

—Armaani, miksi sinä olet niin surullinen? Ahtolan nuorin neiti kysynyt. Etkö iloitse? Kuulummehan tästä illasta toisillemme.

—Tietysti iloitsen minä siitä. Ja huomisesta saakka sinä tulet näkemään minut vain iloisena.