Eiväthän siinä enää mitkään vastaväitteet auttaneet. Ja kylänväki meni kotiinsa naureksien, että kyllä se Kujeelan Matti sentään on poika, joka keinot keksii. Vahinko vain, ettei aikoinaan ole lukutielle päässyt, istuisi muuten kukaties vaikka kuvernöörinä tai arkkipiispana!
Mutta vasta se ilo kylälle tuli, kun Matti kerran valjasti renkinsä reen eteen ja ajeli pyhä-aamuna kirkolle Nallellaan.
Mikäs siinä seinusti! Laski laukalla, niin että lumi pölisi, ja kiukkaan siinä taival katkesikin. Hevoset vain pyrkivät korskuen pystyyn hyppelemään ja vanhat akat tiepuoleen istualleen lepsahtelemaan. Syntyi aika metakka kirkonmäellä, niin että konstaapelin täytyi oikein ruunun nimessä kieltää pois koko juttu.
Mutta kansa kertoi vielä kauan tästä Matin kirkkomatkasta, joten hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli jälleen saavutettu.
Tärkeämpää Nallen tulevalle kehitykselle oli kuitenkin, että hän Matin luona oppi kuulemaan ja ymmärtämään musiikkia, varsinkin tanssimusiikkia, jossa Matti olikin aika mestari. Mutta taisi hän muitakin sävelmiä, joita hän vain omiksi iloikseen soitteli, nyttemmin myös Nallen iloksi, sitten kun hän oli tottunut tämän kanssa saunassa pitkiä talvi-iltoja viettämään.
Ensi kerralla, kun Nalle kuuli viulun äänen, hän kauhistui.
Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Hän mörähti uhkaavasti ja pakeni lauteille, josta hän tiirotti kotvasen Mattiin kuin kummitukseen.
Mikä olikaan tuo outo olento hänen edessään? Suunnaton, tuntematon jumalako, jolle mikä hyvänsä oli mahdollista? Ja mikä oli tuo kappale hänen kädessään, josta niin suloisia ja samalla niin kaikkivaltiaisia säveliä heltisi, että ne saivat hänen sydämensä palloksi puristumaan ja hänet itsensä ilosta, tuskasta ja kärsimyksestä kokoon kyyristymään?
Mutta Matti soitti vain huolettomana miehenä edelleen. Ja Nalle rauhoittui vähitellen, pani pään käpäliensä väliin ja jähmettyi häntä liikkumattomana tuijottamaan.
Oli kuin hän olisi lopuksi unohtanut soiton niinkuin soittajankin. Himmeät, muodottomat kuvat kulkivat hänen sielunsilmiensä ohitse. Hän tunsi vaipuvansa pohjattomaan syvyyteen, jossa puut ryskivät, myrsky pauhasi, pitkäisen salamat ja jylinät ajelivat toisiaan, ja taas kohoavansa sieltä sinertävään, rannattomaan korkeuteen, missä hän tapasi olentoja, samankaltaisia kuin hän itse oli, ja missä hänellä oli paljon veljiä, sisaria ja ystäviä…