Lehmää ja hevosta kohtaan oli hänellä kuitenkin vielä joku kunnioitus.
Oikeastaan hän tunsi itsensä paremmaksi niitäkin. Mutta ne olivat suurempia ja pitempiä kuin hän eikä hänellä vielä ollut tilaisuutta mitellä niiden kanssa voimiaan.
Joskus, kun hän oli oikein suuren kannon kaatanut tai hilannut metsästä mahdottoman aarnihongan kotiin, välkähti hänen päähänsä myös huimaava, vaarallinen ajatus, että oikeastaan olisi ihmisten, jotka joka suhteessa olivat heikompia kuin hän, ollut häntä toteltava eikä hänen ihmisiä.
Mutta hän karkoitti heti kauhulla tuon ajatuksen.
Mitäpä hän olisi teettänyt heillä? Eihän hän olisi osannut käskeä, sillä hän tuli kyllä toimeen omillaankin.
Nalle mietti omia kapinallisia mielihauteitaan matalan, pörröisen otsansa alla.
Toiseksi eivät ne kuitenkaan häirinneet millään muotoa hänen luonteensa suurta tyyneyttä tai hänen olentonsa rauhallisuutta. Ne tulivat kuin itsestään. Mutta niitä tuli toisia, aina kapinallisempia, jotka täyttivät hänen mielensä oudoilla aavistuksilla ja saivat hänen sydämensä rajusta, ailahtavasta riemusta sykähtämään.
Yhden ja kaikkein vaarallisimman nimi niistä oli: vapaus.
Mennäkö, mihin mieli tahtoi? Polkeako omia polkujaan? Jättääkö kaikki ihmisten ja eläinten tarpomat kylätiet ja lähteä viivana sitä ilmansuuntaa kohti samoamaan, missä taivas oli helein ja taivaanranta kuulakkain ja missä tuoksui tuorein lumi tai koivunmahla?…
Ei, ei! Oli parempi pysyä kiltisti Matin saunanlauteilla. Olihan täällä kaikinpuolin tyyntä, lämmintä ja turvallista.