Se oli viatonta huvia. Siitä olivat sekä yleisö että mustalaiset mielissään. Hänen isäntänsä nyykäytti päätään viulunkäyrän yli hänelle ystävällisesti ja mustalaistytöt oikein hihkuivat ihastuksesta.
Yleisön puolelta taas hänelle silloin satamalla satoi makeisia.
Myöskin Nalle oli mielissään jouduttuaan taas täten julkisen huomion esineeksi. Eikä hän hetken perästä enää muistanutkaan äskeisiä karvaita kaukomieliään, vaan unohtui nauttimaan nykyisyydestä ja niistä siedettävistä puolista, joita se kaikesta huolimatta tarjosi hänelle.
Näin kului hänen aikansa. Näin vierähtivät hänen viikkonsa mustalaisten parissa.
Mutta tulipa tuokioita, jolloin Nallekin joskus sai karkeloida kylläkseen. Se tapahtui silloin, kun mustalaiset olivat kylien ja kaupunkien läheisyydestä poistuneet ja pystyttäneet telttansa jollekin autiolle aholle synkän korven siimekseen, siellä rauhassa rahasaaliitaan laskeakseen ja niistä iloitakseen.
Silloin ei puuttunut riemua eikä remua. Silloin sai Nallekin viinaa ja istua yhdessä muiden miesten kanssa. Silloin kävi soitto ja karkelo, leimusivat korkealle elämän juhlaliekit, paloivat punaisena viha, rakkaus ja mustasukkaisuus…
Mutta seuraavana aamuna alkoi harmaa, vaivaloinen vaeltaminen.
JOHTAJA CARUSELLI.
Näin saapui Nalle mustalaisineen myös vihdoin Suomen pääkaupunkiin.
Mustalaiset pystyttivät telttansa Töölön tien varteen ja heillä oli täällä sama menestys kuin muuallakin. Rahaa suorastaan virtaili joukkueen päällikön taskuun. Menestys oli oikeastaan Nallen, mutta hänen ikuiseksi kohtalokseen taideniekkana jäikin vain muita rikastuttaa ja itse pysyä köyhänä kuin kirkonrotta.