Ja johtaja antoi pienen näytetunnin.
Nalle totteli häntä mielellään, sillä johtaja ei koskaan käyttänyt piiskaa ja sitäpaitsi hän piti tämän syvästä basso-äänestä, joka jossakin määrin muistutti hänen omaansa. Ikäänkuin professorin kiusaksi hän silloin taisi paljon semmoistakin, jota ei kukaan ollut hänelle ikinä opettanut.
—Siinä se on! virkahti johtaja mielissään näytetuntinsa lopetettuaan.
Vain nerot voivat neroja ymmärtää. Nero on kuin majakka merellä.
Minnepäin se vain kääntääkin heijastajansa, siellä loistaa se
kirkkaammin kuin tuhannet öljytuijut.
—Öljytuijulla herra Caruselli tarkoittaa arvattavasti minua? kysyi professori, kapean kaulan suonet vihasta pullistuneina.
—Sitä en ole sanonut, väitti johtaja, taputtaen häntä olalle hyväntahtoisesti. Minä olen sanonut vain, että teiltä puuttuu yhtä ja toista tuolta noin … ja ennen kaikkea jotakin, joka olisi välttämätöntä teidän ammatillenne.
Ja samalla osoitti hän sormellaan aivan selvästi professorin päänuppia.
—Herra johtaja väittää, että minä en ymmärrä ammattiani! kiljui professori. Minä, minä, minä, joka…
—Te ette ymmärrä ihmisiä ettekä eläimiä! huusi johtaja, hänkin vuorostaan kimmastuen. Te ette ymmärrä, että teidän on heitä ymmärrettävä eikä heidän teitä. Te ette ymmärrä, että te ette ymmärrä mitään, pässinpää! Siinä se! Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuka teille palkan maksaa? Noh? Tjah! Oletteko nyt tyytyväinen.
Tämä jokapäiväinen riita meni niin pitkälle, että professori kerran täydellä todella asetti johtajan valittavaksi, kumman hän mieluummin tahtoi pysyttää palveluksessaan, hänet vai Nallen.
Johtaja valitsi empimättä Nallen.