Halajan takaisin sammaleisille sijoilleni. Ei ole minun kotini täällä, vaan tuolla siintävän salon sisässä, keskellä autioita, jyliseviä vaaroja seisoo Ilvolan tupa ja siellä asuvat minun ystäväni ja toverini.
Siellä tahdon minä istua päässä pitkän pöytälaudan, hyvät kuomani Hukka ja Kettu Repolainen vierelläni, kaataa sarkkani täyteen hopean-helmeilevää nestettä ja kertoa ajoista, jotka olivat ennen meitä, ja tapauksista, joita vasta meidän jälkeentulevaisemme tulevat näkemään. Sillä ei ole kaikki niinkuin oli ennen ja paljon on muuttuva siitä, mitä nyt näemme edessämme.
Tahdon puhua heidän kanssaan myös elämän tarkoituksesta, jota en ymmärrä, ja kohtalon pilvistä ja päivänpaisteesta, jotka kulkevat meidän päämme päällä.
Olen niin vanha, etten tajua edes oman elämäni tarkoitusta, ellei se riitä, että olen koettanut nauttia siitä niin paljon kuin suinkin ja maksaa jokaisen nautinnon yhtä suurella kärsimyksellä.
Mutta minä en tahdo kärsiä enää. Ja siitäkin huomaan minä loppuni lähestyvän.
Halajan tavata kuun ukon ja haastella hänen kanssaan, nähdä puiden puhkeavan lehteen ja jälleen kellastuvan, siksi kuin en viitsi tuotakaan enää, vaan paneudun pitkälleni hallavapartaisen kuusen alle.
Tahdon korkeaan kotiini, iloiseen avaraan, taivaskatteiseen Ilvolaani.
Siellä ei kynnys kysele, kuka olen, eikä veräjä vaadi minua tilille elämänvaiheistani. Siellä riittää, että olen mesikämmen, metsän kuningas.
Siellä surma minua vastaan suolla hiihtäköön, siellä tauti minut talvitiellä kohdatkoon. Sinis siellä minut valkea vitilumi peittäköön, kunis heräjän lemuaviin lehtoihin Tuonen tuollapuolen.
Siellä on Manan eukko tarjoava minulle tuopin tuoreinta koivunmahlaa.