Tällä kertaa tapahtui kuitenkin jotakin tavallisuudesta poikkeavaa.
Mustin juuri siinä teerevänä istuessa, Sankun murahdellessa ja talonväen hiljaisia kotiaskareitaan toimitellessa ajaa karauttaa kartanolle Hovin herra parhaalla oriillaan.
—Pappia! huutaa hän jo kaukaa. Pappia! Rouva kuolee! Onko rovasti kotona?
Tuokiossa on talonväki siinä hänen rekensä ympärillä.
Näkyy heti, että leikki on kaukana. Orhi on vaahdossa, Hovin herra kuohuksissaan. Hänen kylmässä kuuroittunut pitkä partansakin on tuulessa kahtia jakautunut.
—Ei, minä en ehdi sisälle, vastaa hän naisväen ystävällisiin ja osaaottaviin pyyntöihin. Amelie kuolee! Missä rovasti on? Toinen hevonen on hakemassa lääkäriä… H——tti!
Viimeinen sana on tarkoitettu oriille, joka hyppii ja telkkuaa niinkuin vietävä. Eikä kummakaan, sillä Sankku haukkuu, hyppii ja telkkuaa sen turvan edessä vielä pahemmin. Hevonen on tullut liian lähelle hänen koppiaan ja Sankku katsoo kaiken arvonsa vaativan asettua mitä ankarimpaan itsepuolustukseen.
Hovin herra karjahtaa, naisväki pakenee kirkaisten kyökin portaille.
Orhi on karannut kahdelle jalalle.
Nyt, nyt juuri se särkee reen ja aisat!… Nyt, nyt juuri tapahtuu suuri onnettomuus!…
Eipäs tapahdukaan. Meteli pihalta on kuulunut rovastin huoneeseen, sieltä on tuiskuna kiirehtänyt ulos torppari Taka-Möyrylä, Hovin entinen tallirenki, ja karannut oriin turpaan kiinni… Mutta nyt, nyt juuri on Sankku hänen kimppuunsa karkaamaisillaan…