Mutta samassa ilmestyi portaille jo rovastikin, joka oli saanut naisväen kautta hätäisen sanan Hovin herran murheellisesta asiasta. Monin kaulahuivein vyötettynä, turkkeihin käärittynä, ehtoolliskalut kainalossa, hän oli valmis lähtemään.
—Soh, Jussi! Antaa mennä, komensi Hovin herra.
Ja niin sitä mentiin, että lumi pöllysi.
Se oli kova leikki Mustille, jonka täytyi vilistää kolmella jalalla.
Mutta ei hänkään tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan pani parastaan.
Eikä hän jäänytkään jäljelle isännistään, vanhasta ja uudesta, kuin muutamia minuutteja. Hevonen seisahti. Oltiin Hovin kartanolla.
V.
OUDOILLA OVILLA.
Hovissa olivat kaikki ikkunat valaistut. Sairas makasi toisessa päässä rakennusta, Hovin herran omassa kamarissa, missä hänet oli äkkiä tauti tavannut.
Koko talonväki oli liikkeellä, mutta kuitenkin oli hiljaista kuin haudassa. Puhuttiin kuiskaten, ihmiset liikkuivat kuin varjot valkean lumen poikki päärakennuksesta kylkirakennukseen, kyökinportailta pirtinpuolelle. Ja väkeä kertyi sinne yhä enemmän, sekä pirttiin että kylkirakennukseen, sitä myöten kuin tieto levisi kylälle tästä niin äkillisestä ja odottamattomasta onnettomuustapauksesta.
Kaikki, sekä säätyläiset että talonpojat, sekä torpparit että mäkitupalaiset, tahtoivat vielä viimeisen kerran edes vilaukselta nähdä tuota rakastettua rouvaa, tuota kaunista, kalpeaa emäntää, joka oli liikkunut kuin enkeli kuolevaisten kesken, itkenyt kera itkeväisten, iloinnut kera iloitsevaisten, mutta jaksanut kaikissa elämänkohtaloissa säilyttää sydämensä tyynen tasapainon ja olentonsa arvokkaisuuden.