Missä on minun isäntäni? jolkahti äkkiä hänen mieleensä. Luoja laupias, minne minä nyt joudun?
Hän jätti Vilkin. Siitä alkoi ankara etsiminen.
Kovaksi tallatulla tantereella ei se ollut niinkään helppoa. Ei näkynyt enää hevosta, jolla he olivat tulleet, eipä edes rekeäkään. Mustin tarkka vainu johti hänet kuitenkin tallin eteen.
Sinne, sinne varmaan oli mennyt hänen isäntänsä. Mutta hän oli tullut sieltä takaisin ja käväissyt myöskin rekiliiterissä. Sieltä johtivat jäljet taas aivan selvästi kartanolle.
Mutta siellä nousi taas tie pystyyn. Jälkiä oli kaikkialla. Tuossa haiskahti hiukan tuttavalta, tuossa taas jo vieraammalta… Ei, nyt hän ei voinut erehtyä enää! Tuosta, tuosta juuri oli kulkenut hänen isäntänsä.
Musti oli jo kotvasen epäillyt pirttiä. Nyt hän töytäsi suorastaan sen porstuaan.
Ovi oli jo kiinni pirttiin, mutta näkyi kuitenkin se valojuova seinässä, jonka Musti jo aikoja sitten oli oppinut läpipääsyn paikaksi tajuamaan.
Hän raappi ja vikisi sen vietävästi.
Ovi aukeni samalla ja hän pääsi sisälle puikahtamaan. Mutta siellä oli paljon väkeä eikä ketään tuttavaa.
—Vieras koira, lausuttiin hänen ympärillään. Mitähän sekin täältä hakee?