Liisa oli ehkä vain koko ajan teeskennellyt hänelle, Johannekselle?
Ehkä hän nyt vasta esiintyi oikeassa karvassaan? Ja ehkä hänessäkin tällä hetkellä tapahtui samanlainen vapautumisen ja sisäisen helpottumisen tunnemuutos, jota Johannes itse oli ollut viime aikoina itsessään huomaavinaan?
Mutta silloinhan oli kaikki narripeliä! Silloinhan oli todellakin aika, että he kaksi eroisivat toisistaan.
Näin pitkälle oli Johannes päässyt mustasukkaisissa mietteissään, kun hän äkkiä kuuli Liisan kysyvän jotakin Muttilalta.
—Minä olen nähnyt teidät ennen jossakin, sanoi Liisa. Mutta missä?
—Minut? ihmetteli Muttila. Mahdotonta! Siinä tapauksessa minäkin muistaisin sen.
—Odottakaapas! jatkoi Liisa miettivästi. Minä muistan sen kyllä… Niin, nyt minä sain kiinni siitä! Parisissa, kolme vuotta sitten, eräässä yökahvilassa.
—Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa minä muka siellä olin?
—Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän morsiamenne?
—Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani.
Mutta kuinka en minä nähnyt teitä?