Kuomuun saakka hän jaksoi vielä saattaa Liisan. Mutta siellä laukesi hänenkin hermojännityksensä.
Hän putosi kuin kuollut omaan nurkkaansa. Hän ei itkenyt, hän ei tahtonut itkeä. Hänen kurkustaan tuli vain kummallisia ääniä, jotka tulkitsivat yht'aikaa tuskaa, raivoa, rakkautta ja epätoivoa.
Hotellin edessä hän ojensi hiljaa kätensä Liisalle.
Ennen kuin hän ehti mitään ajatellakaan, oli Liisa vienyt sen huulilleen ja suudellut tulisesti sitä.
Sitten he katsoivat silmiin toisiaan.
—Tähän saakka me siis olemme tulleet, virkahti Johannes vaikeasti.
Näin paljon me siis olemme toistemme vuoksi kärsineet!
—Ei, älä sano niin! oikaisi Liisa kiihkeästi. Vaan näin paljon me olemme toisiamme rakastaneet!
—Eiköhän se mahda olla sama asia, arveli Johannes.
He nousivat ajurista ja menivät huoneeseensa. Mutta täällä he jälleen jäivät toisiinsa tuijottamaan ikäänkuin eivät olisi tienneet mitä tehdä ja mistä päästä nyt elämää alottaa.
Talvinen aamu hämärsi jo ulkona. Sen valo tunkeutui viheriäin uutimien läpi huoneesen täyttäen sen epämääräisellä, kammottavalla kalmanvärillä, joka heittyi kaikkialle, seiniin, kattoon, koskemattomaan sänkyyn, vieläpä heidän omille kasvoilleenkin.