Mutta juuri tuohan se oli niin Liisan tapaista. Loukata ensin ja kieltää sitten! Ja juuri tuohan se saattoi kaikki hermosäikeet Johanneksen takaraivossa pistämään ja tikkuilemaan.
Eikä siellä tuntunut enää ainoastaan yhtä pistosta, vaan monta. Kokonainen tulipora siellä tuntui käyvän, olevan täydellinen sorvinpenkki, josta teräksiset lastut joka suuntaan singahtelivat.
Johannes tiesi jo, että hänen iltansa kaikissa tapauksissa oli nyt pilattu.
Myöskin Liisa tuntui tietävän sen, sillä hän ei vastustanut sanallakaan, kun Johannes, kooten kaiken itsehillitsemis-kykynsä, jaksoi vielä jotenkin tyynesti ehdotella poislähtöä.
Miksi hän ei vastustanut? Tuokin alistuvaisuus oli omiaan Johannesta tässä mielentilassa ainoastaan suututtamaan.
Nainen, jolla ei ollut omaa tahtoa ollenkaan!
Joka ei koskaan ehdottanut mitään, ei vaatinut mitään eikä ensin väittänyt mitään! Mutta nainen, joka kuitenkin vikuroi ja telkkusi, vastusteli ja hangoitteli kuin hänellä olisi hyväkin oma tahto ollut ja josta ei senvuoksi koskaan näyttänyt tulevan kunnollista rekivetoa.
Jos hänellä oli oma tahto, miksi hän ei sanonut sitä sitten? Ja ellei hänellä ollut, miksi hän ei sitä sitten tunnustanut ja ollut valmis kaikessa Johannesta kuulemaan ja tottelemaan?
Joko—taikka! Kolmatta mahdollisuutta ei ollut Johanneksen mielestä.
Kuitenkin suuttui hän vielä enemmän, kun Liisa ulos mentäessä laski kätensä hiljaa hänen käsivarrelleen ja kysyi lepyttävästi: