—Minä arvaan, vastasi Johannes. Ja minä ihmettelen teidän lujuuttanne.
—Te olette minut siihen opettanut, sanoi rouva Rabbing.
—Minä? kysyi Johannes hämmästyneenä.
—Niin. Teidän esimerkkinne herätti ensimmäiset itsenäistymisen oireet mielessäni. Ja siitä minä olen teille ikäni kiitollinen.
Ajatus, että hän oli vaikuttanut tuon upean maailmannaisen sisäiseen kehitykseen ja sen kautta itse Rabbingin perhe-oloihin, oli mitä miellyttävin Johannekselle.
—Te? Kiitollinen minulle? puhkesi hän vilkkaasti puhumaan. Minun tulisi päinvastoin olla teille kiitollinen. Te olitte ainoa ihminen, joka minun vaikeimmalla hetkelläni osoititte myötätuntoa minulle ja tuitte päätöstäni.
—Te olitte niin varma, väitti rouva Rabbing vakavasti. Te ette näyttänyt tarvitsevan juuri minun tukeani. Mutta en tahdo kieltää, että sillä hetkellä todellakin suuresti teitä ihailin ja ihmettelin.
Se oli jo melkein liikaa Johannekselle.
Rouva Rabbing piti häntä nähtävästi mitä jaloimpana ja ihanteellisimpana aatteen palvelijana, joka ainoastaan oman sisäisen, yksilöllisen kasvamisensa vuoksi oli särkenyt arvottomat aidat ympäriltään.
Jospa hän olisi voinut kurkistaa Johanneksen sydämeen!