Kuusiston jutusta ei enää puhu kukaan. Pajalan herran isä, vanha sotaherra, oli perheensä kunnian vuoksi suorittanut veljensäpojan henkivakuutuksen omasta kukkarostaan.
Jaakko Jaakon-Lauri elää vielä. Paavo Kontio on jo aikoja sitten tehnyt sovinnon hänen kanssaan, vieläpä taannut hänelle ikuisen paikan ja palkan omassa entisessä toimistossaan, jota nuori polvi yhä edelleen hoitaa hänen nimellään.
He tapaavat entistä useammin toisiaan.
Joka lauantai-ilta saapuu Jaakko Jaakon-Lauri uskollisesti Kontiolaan. Silloin juovat he yhdessä lasin whiskyä, pelaavat pelin shakkia tai juttelevat muuten vain maailman-asioita. Mutta jos taivas on pilvetön, on heidän tavakseen tullut siirtyä aina useammin tornin ylimpään kerrokseen, tähtikammioon, jonka tunnelma on alkanut käydä heille aina rakkaammaksi ja missä juttu on ruvennut juoksemaan yhä vaivattomammin. Joskus he eivät viitsi kaukoputkeen vilkaistakaan, vaan antavat tähtien tuikkia omia aikojaan ja koettavat suunnitella mielessään sen uuden elämän katsomuksen puitteita, jolle he uskovat ikuisen maailmanrauhan kerran rakentuvan.
Oikeastaan se on vain Paavo Kontio, joka uskoo niin. Mutta Jaakko Jaakon-Lauri seuraa hänen ajatusjuoksuaan sulasta kunnioituksesta, sillä hän ei omasta mielestään ole koskaan tavannut ketään jalompaa ja samalla epäkäytännöllisempää miestä kuin hänen ystävänsä.
Vanha romantiikka yhdistää heidät, samoin heidän ihanteellinen käsityksensä rakkaudesta.
Siitäkin juttelevat he joskus. Rouva Sinikan nimeä ei mainita milloinkaan. Mutta hän on kaiken takana, hänen hohteisen, houkuttelevan olentonsa ympärille kiertyvät kuin itsestään heidän ajatuksensa.
Paavo Kontio ei koskaan syytä häntä sanallakaan. Jos hänen tunteitaan tässä suhteessa voisi kuvailla yhdellä sanalla tai yhdellä lauseparrella, kuuluisi se ehkä sen raamatunlauseen tapaisesti, joka ylistää Herraa sekä antavaa että ottavaa. Ja aina harvemmin tuntee hän tuon entisen haikean, vaikean kaukomielen poveaan ahdistavan, jota hän itse nimittää murheeksi suuren, ihanan maaelämän kadottamisesta.
Toiset ilot, toiset ihanuudet viittovat hänelle. Hän tuntee, hän aavistaa jo taivas-elämän hopeanhohteisen läheisyyden.
Personallista korkeinta olentoa hän ei tunne vielä. Mutta hän ei kiellä sitä, vaikka ei myönnäkään, odottaa vain nöyrästi ja kärsivällisesti, milloin tämä katsoneekin hyväksi hänelle eittämättömästi ja vääjäämättömästi itsensä ilmoittaa. Sensijaan hän on jo edeltäkäsin koettanut tottua siihen ajatustapaan, että maailmanjärjestys on yhtä kaukana kaikesta inhimillisestä hyvästä ja pahasta kuin taivas on maasta erotettu.