—Niin vai, niin vai, myönnytteli Jaakko Jaakon-Lauri. Talo kuin linna … vaikka ei tämä sentään Kakolalle vertoja vedä…
Paavo Kontion täytyi jälleen naurahtaa hänen omaperäiselle huumorilleen. Oli se sentään vielä ennallaan tuo vanha veli! Samanlainen koiranleuka hän oli ollut jo koulunpenkillä.
—Kakolalle! Oli se sentään oikeassa tuo minun vieraani, joka sanoi…
—Mitä sanoi? Kenestä?
—Ei oikeastaan kenestäkään. Mutta kun hän kuuli jonkun asianajajan nyt juuri tulevan sisälle, hän väitti sellaisen aina haiskahtavan enemmän tai vähemmän kuritushuoneelta. Minulla oli kunnia kiittää koko ammattikuntani nimessä häntä hyvästä ajatuksesta.
—Hyvä ajatus! Sukkela ajatus! Se on näin meidän kesken sanoen myös minun yksityinen mielipiteeni.
Jaakko Jaakon-Laurin silmät olivat ilkeästi välkähtäneet. Nyt nauraa hekotteli hän tavallista velttoa, viisasta, kylmää ja kyynillistä nauruaan, katsoen rilliensä yli sangen merkitsevästi Paavo Kontioon. Tämä muisti tuon naurun ja tuon katseen heidän vanhoilta toveri-ajoiltaan. Ne olivat jo monta maalaistolloa ja nuorta varatuomaria hämille saattaneet.
Paavo Kontion suhteen se ei kuitenkaan onnistunut. Tämä tunsi liian hyvin vanhan kuomakultansa.
Vastauksen asemasta hän istutti vieraansa sohvankulmaan ja tarjosi hänelle sikaria. Jaakko Jaakon-Lauri laski salkun vierelleen, kohotti liepeensä, istui, pudisti päätään hymyillen ja sanoi mieluummin pysyvänsä omissa tupakoissaan. Hän poltti vielä beirutskia. Sitä sytytellessään hän katsoi jälleen rilliensä yli Paavo Kontioon.
—Kuka se oli, joka mainitsi siitä? hän kysyi.