(Arvid Mörne.)
Rannan honka vaeltavan varjonsa näkee vesiin:
»Tumma puu sysimusta-latva, ken sa oot?»
Merien mainingit vastatkoot! Taas on kaikki hiljaa. Yksinäinen tuuli yön vain vielä käy, haavanlehtiin leyhyy, nukkuu, metsät vait on vallan. Yksinäinen pilvi liukuu ilman alla, päällä pohjoisimman harjanteen. Rauha saartaa taivaan, maan ja veen.
Taivas tummuu. Rannan honka vaeltavan varjonsa näkee vesiin: »Kaunis puu, sa oudonsynkkä-oksa, vailla pohjaa, suojaa, ohjaa, mistä voimaa imi juures, mistä heimos heilinyt on ylhäisistä?
Tummuus tutkimaton latvas peittää. Runkos vapisee, se varjon heittää, vartoneeko helmas himmee, musta tähden tai yötuulen kohtausta? Kaunis puu, kaltaisein sa oot! Ken sa oot?»
Rannan puu nää varjoaan ei enää, vedet viihtyy, nurmet nukkuu, metsät mykistyy. Yö kaikki kattaa. Pimeys hiipii puiden runkoin väliin, väikkyy rantaan, läikkyy vesiin, kaartaa kannet taivaan, syttää korkeudessa, syvyydessä tähdet helmen-heljät, tuikkivaiset.
JOTAIN TAHDON TIETÄÄ—
(Arvid Mörne.)
Jotain tahdon tietää, enkä liikaa, salaisuutta tahdo en hohtokivi-kaunehen, sanain merkitystä en laulussa, jot' ihailen, tarkoitusta elon en nykyisen, en entisen.