Tunnussana: Kaikkien maiden sivistyneistöt, yhtykää!
Yö uhkaa. On pelko. Mut kellä on selko, mitä vaativi aika, ihmisrakkauden taika, ei pelkää: nyt koittaa se voima, mi voittaa, ne maanpiirin mahdit, valtakuntien vahdit, jotka on omatunto, hengen kunnia, kunto; ja tieto ja taito, ajatuskin myös aito, ja työn teho, tarmo, pedon ihmisen armo.
Yö uhkaa. Nyt huutaa se huuhkain ja hukka, min kummulla uusi on kasvava kukka, se kauhujen, mutta myös kauneuden lilja, jota tarkoitti tietojen, taitojen vilja, ja tahtokin myös monen hengen, mi heili, kun maat oli tyynet ja veet kuni peili ja kansatkin kulkivat kauneutta kohti, hämy yllänsä ylväs ja koi, joka hohti.
Yö uhkaa, se raju! Mut kellä on taju, mitä arpoo nyt aika ja tietäjän taika, hän tietää: Nyt yhteen, lapslaumat sen lyhteen eri kielin ja mielin, mi joka ilman pielin, vain rakkautta halaa, sydänvalkeutta valaa, me, joita ei miellytä olla mielin kielin tään ajan eessä, sen renkitupareessä, vaan kauemma katsoo kuin tämä aika ja joilla on tietojen, taitojen taika.
Yö uhkaa. On maattava. Laulunko laattava? Ei koskaan, ei koskaan! Me laulamme, joskaan ei ain elo paista kuin auringon maista, vaan näyttää ne nielut, pedon ihmisen sielut, joka on kuni huuhkain ja huutava hukka, mut kuitenkin kruunu ja luomisen kukka.
MAAILMANPALO.
Se on maailmanpalo, hyvät herrat. Se talo joka palaa, on mennyt jo menneisyys. Kenen syy? Minun syy, hänen syy, Sinun syys Me ollaan jo mennyttä, menneisyys. Hyvät herrat ja kaunihit naiset! Se talo, joka palaa, on synti, ei synnittömyys, oli kerran se suuri ja kaunis ja jalo.
Atlantis, Atlantis! Minun syy, Sinun syys. Atlantis, Atlantis! Nyt mennet Sa mereen kuin mennyt jo oot velisurmien vereen. Olit kaunis Sa katsoa tähtien yössä, niin tiedossa, taidossa kuin elontyössä, siks ylpenit ehkä, siks sortuu Sun pylvääs. Nyt auta ei aattehes armaat, ei ylvääs.
Menet mereen kuin vereen. Sinun syy! Minun syyni.
Oli aikasi. Ollut et armas, et tyyni.
Menit veljien veriin kuin mennet nyt meriin.
Taru päättyvi pitkien taistojen teriin.
Atlantis, Atlantis, myös mullekin armain!
Nyt nään Sinun sielusi hapsin jo harmain.
Minä vanhenin suotta. Kenen syy? Sinun syys,
Sinä maailman tään sukuveljettömyys.
Teit kuoleman synnin. Se on maailmanpalo.
Mut tää oli ainoa, armahin talo,
isän, äidinkin koti, jo sortunut sotiin.
Nyt mennään, me menneet, luo Luojan jo kotiin.