Ja valkea hän oli varreltansa kuin poutapilven on hohto tai kirkkaus on hopeakilven, sini silmien oli—niin kertoi kansa— kuin meri, min rintaan kesäpäivä on mennyt ja päilyvi pintaan.
Mut illalla kerran hän ihanimmalla; meni valkamahan ja käskyt ihmisten hyvän ja pahan hän kirjoitti kaislalla kahisevalla helohiekkaan rannan ja virkkoi: »Nyt aarteeni viimeiset annan.
Taas matkani tuonne on aaltojen taaksi, ma mistä tulin, mihin kaihoni lens monin kultaisin sulin, mut kerran on aaltoja halkova haaksi päin maanne rantaa, mi kansoa uutta ja uskoa kantaa.
Ja teille he uudet jumalat tuovat mun kaltaiseni, mun vertaiseni, mun valtaiseni, ja maastanne uuden he Eedenin luovat; jos käskyt nämä te pidätte, silloin on täyttyvä tämä.»
Hän purjehti pois, meni merien teitä; kovin kaipas kansa kuin parhainta, kauneinta olemustansa. Toki lakinsa lempeät lohdutti heitä ja riimut rannan— mut ah, pian haihtuvat sanat ne sannan!
Ja ihmisten mielet on kuin meren hiekka: kas, viikot vieri, monet päivän ja kuun kehät kultaiset kieri; jäi unhoon jo tietojen, taitojen niekka, ja niinkuin vaha suli viisaus ja tuhmuus ja hyvä ja paha.
Ja niinkuin Niniven lapset he tuli. Mut kaipaus säilyi, mi kauniina kansan sielussa päilyi; he heimojen vieraiden verehen suli, mut illanruskoon he katsoi kuin uuden aamunsa uskoon.
Niin kerran aamulla armaimmalla tuli miehet oudot, soi aavalta huudot ja airojen soudot, näki kansa sen mielellä arastuvalla, tarun täyttyvän luuli, esivanhemmilta min kerran he kuuli.
Tuli uskonto uus, tuli jumalat uudet, mut julmat, kovat kuin kansan poljetun kohtalot ovat, tuli sorto ja sortajan armottomuudet ja raakuus ja rauta ja orjuus ja kurjuus ja kuolo ja hauta.
Ja katosi kansa, ei kansan kaipuu. Se kulkee merta kuin Mestarin henki, mi heill' oli kerta; ja laineet nousee ja laineet vaipuu kuin ihmisrinta, mi itkevi unelmataan ihaninta.