Oman sielun onkaloista uuden Suomi tahtoo luoda taikapajan, suojaks valkenevan vastaisuuden, jalon jatkajaksi Turun ajan, kuulla kieltä, mieltä omaa, mutta aikaa unhottaa ei kadonnutta, jolloin kansalliset haihtui kaiteet, missä haastoi kansain tieteet, taiteet.
6/12 1918.
KANSALAISRAUHA.
Työn tyynen ne aikoja ollehet ei, oli vainon se vuossata sankka, sota soi, veri vuos, viha veljiä vei, rae rautainen lankesi rankka, kun suurtuivat kohtalot Suomellei, sen luotihin vapaus vankka.
Eik' olleet ne lahjoja laupeuden, oli saalista sankaririntain nuo kointähdet huomenen hurmeisen, oli kauppaa se kalliiden hintain, päin tulta kun ryntäsi patterien pojat pohjolan kourin ja kintain.
Eik' katsottu, ken oli mieleltä mies, kun vaan oli kumppani vakaa, eri kieltä jos haastoikin, tiensä kun ties ja tahtoi hän vaaramme jakaa, kun hällekin inha ol' orjuuden ies, joka uhkasi eestä ja takaa.
Mikä nyt? Miks rintama rikki on tää? Mihin syöksyvi valkea valta? Sitä vaara vaikk' ympäri piirittää,— ei silti se mieltänsä malta, vaan riitansa, kaunansa kahleihin jää, jos pääsikin sortajan alta.
Taas taistelo uhkaa, jo taivahat käy yli maanpiirin pilveen ja yöhön, ei viel' levon lempeän tähteä näy, ei rauhaa, ei rakkautta työhön, vaan kalskuen kansat ja maat terästäy miesmurhaan ja miekkavyöhön.
Isänmaa polo, poljettu, etkö jo saa sä kylläksi, eikö jo riitä sun tuskas, mi pohjolan tummentaa? Mut näyttää kuin nauttisit siitä. Nälän, taiston ja ruttojen ruhjoma maa, sopusointuun jo lapsesi liitä!
Suvi saapuvi uus, pian koivu ja kuus taas Suomen aalloissa päilyy: jos rinnan sen kumpikin kansallisuus käy kukkaan, ne kumpikin säilyy, mut kiistaan jos käy, se on onnettomuus, min yllä jo yön hämyt häilyy.