Hyvät herrat, kauniit naiset, kyynelin ma täältä lähden, itken niinkuin syksy-ilta peittyessä pohjantähden.
Rakastan ma raivoon saakka tähteäni omaa tätä, elon joka ilmausta, maata sydän-sykkivätä.
Rakastajan lailla eroon kerran elämästä tästä: ikihyvästit kun heitän, vielä nautin elämästä.
Pyhä, suuri Tuntematon, turhaan mulle huntus nostat, tiedän, että kuolen silloin, koska näkös mulle kostat.
Siksi painan silmät kiinni, umpiluomin uskon sinuun, rinnoillesi pääni painan, tunnen, että uskot minuun.
Ah, te kuolevaiset! Kuulkaa, nähkää onnellista kahta, jotka punapursin soutaa, joutaa pitkin Lemmenlahta!
Kukat tuoksuu tuhtopuulla, tähkät täyteläiset häilyy, riemut rypäleinä tiukkuu, päivä alla, päällä päilyy.
Miks en laulais, laikahtaisi, koska sopii sorja raiku siihen, mist' on miesten retki, missä naisten naurun kaiku?
Rakas, pyhä, suuri Luonto, sulle soitan, sormet liitän, lumosit mun lasna kerran, siitä miesnä nyt sun kiitän.
Sulle uskoton en olla taida enkä tahdo,—helmaas suutelen ja kuolen, vaivun valheesees ja kuvitelmaas.