Hanki haastoi ikkunalta:
»Viel' oli kapea kakku.»
Tutki Tuoni tarkempahan: näki reijän pienen-pienen puhki äityen povesta, halki lapsen hartioista.
Jop' on tunsi tuttavansa, irvisti ikeniänsä: »Sota, sorja veikkoseni, aina eelleni ehätät, kuljet tuulen teitä myöten, riennät sa ratoja myrskyn, isket inhat, isket vanhat, poiatkin emon povelta.»
Läksi tuosta läylimielin saloa samoamahan, kentän poikki potkimahan, eilisen kahakan kentän.
4.
PÄÄKALLOT.
Jo hanki haihtuu, lähtee jää, pääkallot suosta irvistää, ne kysyy toinen toisiltaan: —»Mink' olet mies sa vieraan maan?»
Ei tunne toinen toistansa, mut kaikki korjas kuolema, nyt kaikk' on samankaltaiset: —»Sua tunne en, mua tunne et.»
—»Ma sodin vuoksi synnyinmaan.»
—»Ma pyrin sankarkunniaan.»
—»Ma eestä ihmisyyden löin.»
—»Ma sotamiehen leipää söin.»
Suo sulaa, hanget haipuvat, pääkallot mutaan vaipuvat, vain poreet sieltä täältä käy, ei kohta heitä ketään näy.