Kulkee ylitse kuolon virran kansaa uutta, kummaa, hämäräistä, himmeäistä kohti kuolon rantaa, antimensa antaa, kääntyy taasen takaisin pois porraspuuta tummaa.
Ah, te laskevan päivän lapset! Ettehän enää haihdu, ettehän enää menne meiltä Tuonen tuollepuolen, taakse huomishuolen? Eikö jo kerran kansan yökin valkeudeksi vaihdu?
Eivät vainajat vastaa mitään. On kuin kimmeltäisi hymy siellä, kyynel täällä, peittyy Tuonen lehtoon, himmetessä ehtoon; mutta on kuin valojuova jälkehensä jäisi.
TERVEHDYS SHAKESPEAREN KOTIMAAHAN.
Erääseen englantilaiseen muistojulkaisuun
23/4 1916.
Astuivat jumalat kerran tykö ihmistyttärien, siittivät sukua suurta: henki Hellahan yleni.
Tunnen toisetkin urohot, kuvat kullan-kangastuvat kautta maailman sydämen: Shakespearen sekeiset hahmot.
Kolmannet kohoamassa vasta on korvesta Kalevan, täten teitä tervehtävät: elä Englanti iloinen!
Astuvat saloilta Pohjan Lappi kaikki lauluinensa, Viron kansa virsinensä, Karjala sävelinensä, kaikuvat keralla Suomen muistoa merisen miehen, sadun sankarin väkevän, velhon kaikki-katsehisen, niin mieli tulena tuiski, henki laajana lepäsi kuin päivä merien päällä, yö yllä inehmonlasten.
Vaikk' ei kaiku kauas kuulu, kannel heimon kahlehditun, soi kera vapaiden kerran!