Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: »Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!»
Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turjan tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.
Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.
Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: »Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!»
Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: »Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!»
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: »Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!»
Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paukkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.
Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: »Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!»
Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.
Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.