Te tuntenut ettekö koskaan elon kaihoa kauniimman, ikävää elon seesteisemmän kuin kummuilla pohjolan?
Teill' eikö mielessä soinut sävel outojen maiden ois, ahot kangastuneet, miss' Atis Camillan kohdata vois?—
Hymy huulia immen kaartaa, mut silmänsä sirkentäy: —Ah, kreivi Creutz, niin kauas ei miettehet minulla käy!
Toki tietää tahtoisin sentään, mitä kuiskisi armaalleen tuo Atis, jos Camillan nyt kohtais hän yksikseen.—
Mies nuori vaieten katsoo vain taivahan rantoja päin, toki vihdoin vienosti virkkaa: —Ma luulen, hän kuiskais näin:
»Ma mättähän tiedän, min kaiho luo kutsuvi kulkijaa, siell' leikkiä meidän on armas ja autuas unhoittaa.
Nuo unhoittaa hovin herrat ja naisetkin naurusuut ja muistaa vain lumot luonnon, tarut lemmen ja illan kuut.»—
—Ja jos Camilla nyt vastais:
»Mätäs onnelan miss' on tuo?»
mitä vastaisi Atis hälle?—
—»Sydän lempivä vain sen suo.»
—Ja jos Camilla nyt päänsä hänen painaisi parmaalleen, ja virkkais: »Vie minut sinne!» mitä vastais hän armaalleen?—
Yli Turholman tyynten vetten tuli tuuli ja äänet vei. Mitä vastaisi silloin Atis, sitä kukaan kuullut ei.