Mutta täytyihän sen kuitenkin esille. Antti rykästeli.
—Olisiko sinulla pari hetkeä aikaa uhrata minulle? hän sanoi. Menisimme johonkin.
—Minne me menisimme? kysyi Soisalo väsyneesti.
—Mihin hyvänsä, mutta mieluimmin johonkin yksityishuoneesen. Sillä asia, josta aion puhua sinulle, ei siedä ketään syrjästäkuulijoita.
—Ei oikeastaan minunkaan asiani sinulle, virkahti Soisalo omituisesti hymyillen. Vie minut siis, minne tahdot vain!
—Hyvä on. Siinä tapauksessa pistäydyn minä Kappelin puhelimeen.
Hän meni ja palasi hetken perästä ilmoittaen, että Catanin rococo-huone oli vapaa. Hän oli tilannut sen ja samalla heille molemmille illallisen.
—Syödään sitten yhteinen Herran ehtoollinen, sanoi Soisalo.
Hän oli jäänyt suihkukaivon luo ystäväänsä odottamaan. Ja jälleen hämmästyi Antti hänen kasvojensa kummallista harmautta ja hänen tuijottelevia, lasittuneita silmäteriään.
He kulkivat pitkin Pohjois-Esplanadia, pujotellen vaivoin taajojen ihmisjoukkojen lomitse. Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa. Hän pysähtyi käsi ovenrivassa.