Syötyään he siirtyivät jälleen Antin huoneeseen.
He tupakoivat, he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli korkeakarminen sohva, jonka molemmissa päissä oli patsaanmuotoiset kaapit ja niiden päällä pari kuvanveistosta. Äkkiä keksi Soisalon tarkka silmä toisesta riippuvan pitkän hiussuortuvan.
—Mikäs tämä on? hän sanoi leikillisesti sitä Antin silmäin edessä pitäen. Ai, ai, ettei vaimosi vain näe! Ne ovat vaarallisia tällaiset viulunkielet.
Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. Hänen kasvonsa vääristyivät, hän heitti hätääntyneen katseen ystäväänsä, peitti pään käsiinsä ja purskahti hillittömään itkunnyyhkytykseen.
Soisalo säikähti. Antti itki todellakin!
Mikä miehelle tuli? Hän ei voinut käsittää ollenkaan. Eihän hänen leikkinsä voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eihän ollut syytä itkeä aikaisen miehen ystävänsä kokkapuheen takia.
—Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.
—Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ikävä häntä? Milloin hän palajaa?
—Ei hän palaja enää milloinkaan, sanoi Antti pois kääntyneenä. Hän meni.
—Ikuteilleen?