—Sinä olet ollut uskoton hänelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan vakavuudesta huolimatta silmäänsä leikillisesti ja kevytmielisesti vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti häneen.
—Minä! hän sanoi, tehden avuttoman liikkeen käsillään. Sitä et sinä usko itsekään.
—Ei, ei, suo anteeksi…
—En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tiedäthän kuinka riippuvainen minä olin hänestä. Nyt minä olen kuin haltijaton koira…
Ääni tyrehtyi häneltä kurkkuun ja hän kääntyi jälleen poispäin ikkunasta ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.
—Nyt me lähdemme! sanoi Soisalo äkkiä reippaasti ja ratkaisevasti.
Ylös, kolme askelta kohti ovea, mars!
—Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silmäyksen häneen.
—Minne hyvänsä! Kunhan vain pois tästä talosta! Hulluksihan täällä tulee.
—Eipä ole juuri ilmankaan, myönsi Antti, nousten ylös pöydän äärestä.
Mutta ymmärrät, etten ole aivan kapakkatuulella.
—Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sinä olet minun vieraani. Ja nyt määrään minä illan ohjelman. Sinulle on pääasia, ettet jää yksin tuota yhtä ainoata asiaa tuumimaan, vaan näet ympärilläsi seuraa ja ihmisiä.