—Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.
Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä huikaisevasti välähteli.
Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista ihanuutta.
Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon pilven tai meren jumalan lähettiläät.
Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli matalan rimmen ja metsänrajan.
Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta. Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa niin kirpeän väkevä ja hellittävä.
—Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän nostaa.
Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he olivat Helsingissä.
Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he päättivät tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset heille.
Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa. Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.