Soisalo vaikeni äkisti, sillä hän säikähti itsekin Antin kasvojen ilmettä. Ne olivat kalvenneet ja niiden piirteistä puhui niin häikäilemätön julmuus ja synkkä totisuus, että hän tuskin tunsi äskeistä surumielistä, hajoamistilassa olevaa ystäväänsä.
—Ei tässä ole mitään varomattomia sanoja, ei huokauksia eikä tunnustuksia, sanoi hän harvakseen. Jos niin on, kuten sanot, on tässä rikos tapahtunut. Mitä hän on sanonut? Et ole ystäväni, jos nyt et lausu koko totuutta minulle.
Soisalo huomasi, että se nyt oli lausuttava. Mutta koska hän ei itsekään koko totuutta tiennyt, täytyi hänen sovittaa sanansa varovammin kuin hän olisi tahtonut oikeastaan katsoen omaan sisälliseen varmuuteensa, johon hän tällaisissa tapauksissa oli tottunut ehdottomasti luottamaan.
—Nähtävästi hän on kuiskannut sinun vaimollesi, sanoi hän matalalla äänellä, että sinä et ollenkaan rakasta häntä…
—Se on valhe, keskeytti Antti kiivaasti. Minä olen vaimoani sekä rakastanut että kunnioittanut.
—Uskon sen, tyynnytteli Soisalo. Kaikissa tapauksissa hän nähtävästi on juorunnut jotain sentapaista. Sitäpaitsi hän on voinut myrkyttää vaimosi mielen sillä ajatuksella, että sinä rakastatkin ehkä häntä, rouva Sorvia, ja vain yhteiskunnallisesta pakosta ja ennakkoluulosta pysyt avioliitossa vaimosi kanssa…
Ja että petät häntä jo hänen, rouva Sorvin kanssa, olisi Soisalo vielä voinut lisätä. Mutta hän ei tahtonut, tietäen senkin, minkä hän oli sanonut, jo koskevan kyllin syvästi Anttiin.
Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin aavistaa sanojensa vaikutusta.
Antti nousi päättävästi.
—Mutta sittenhän hän on roisto, täysi roisto tuo nainen, sanoi hän, kuolemankalpeana pöydän yli kumartuen. Minulle hän on teeskennellyt pelkkää ystävyyttä. Tahdon heti tavata tuon naisen!…