—Kuinka kävi? hän kysyi.
—Hän ottaa vastaan! vastasi Antti. Mutta minulla on kiire. Hän sanoi olevansa juuri maata menemässä.
—Onnittelen sinua, hymyili Soisalo. Mutta mitä sanoit hänelle? Kuinka hän suostui sinut näin myöhäisellä hetkellä vastaan-ottamaan?
—Sanoin, että minulla oli jotakin hyvin tärkeätä, jotakin elämän-tärkeätä hänelle puhuttavaa. Eikä hän silloin voinut evätä. Ja jos hän olisi evännytkin, olisin minä sittenkin mennyt sinne.
—Bravo! sanoi Soisalo. Oletpa kuin toinen mies nyt. Näytät energiseltä ja päättäväiseltä.
—Niin olenkin, vastasi Antti itsetietoisesti. Minä en aio jättää kesken tätä asiaa. Ken kerran on kätensä aurankurkeen laskenut…
—Sen on myös vako loppuun kynnettävä, jatkoi Soisalo. Bravo, bravissimo! Toivottavasti minä en tapaa enää sinua tänä iltana.
—Et, vastasi Antti, hymyillen hyväntahtoisesti toisen toivomukselle. Kiitos vain hyvästä vahtipalveluksesta! Mutta me syömme huomenna yhdessä aamiaista.
—Missä? Täällä vai Kämpissä?
—Mieluummin jossakin, missä saamme rauhassa jutella keskenämme. Esim.
Pörssissä. Sopiiko?