Antti tervehti heitä lyhyesti ja istui pöytänsä ääreen papereitaan sekä muistiinpanojaan selailemaan. Mutta hän tunsi itsensä hermostuneeksi, väsyneeksi ja haluttomaksi. Viime yön kuvat vilahtelivat vielä hänen silmiensä edessä ja hän ajatteli kaipauksella jo lyhyttä aamiaistuntiaan, jolloin hän tapaisi Soisalon ja saisi vaihtaa tämän kanssa ajatuksia aivan toisista asioista.
Pankki-aika alkoi. Ovi rupesi käymään, ihmisiä ulos ja sisälle virtailemaan.
Tuli ensin peräkkäin pari pientä suomalaista liikemiestä armoa rukoilemaan. Pankki ahdisti, pankki kiristi heitä, väittivät he… Jos he vain vielä voisivat saada kolmenkaan kuukauden luoton, olisi heidän liikkeensä pelastettu…
Ei voitu, ei voitu antaa, selitti Antti koneellisesti. Ahtaat ajat, ihmiset tarvitsivat rahansa! Elleivät he suorittaisi huomenna ja ylihuomenna lankeavia sitoumuksiaan, olisi pankin velvollisuus vaatia heidät vararikkoon.
Toinen meni pois allapäin. Mutta toinen, jolla oli kirkkaampi luonto, jäi vielä ovipieleen ja sanoi:
—Pankki kiristää aina, kun on ahtaat ajat. Ja kuitenkin tiedetään, että pankissa on rahaa…
Nyt oli vuoro pyövelin esiintyä.
—Mistä te sen niin tarkkaan tiedätte? hän kysyi terävästi. Vai oletteko käynyt meidän kassaholveissamme?
—Tietää sen käymättäkin, rehenteli toinen.
—Aivan kuin täällä tiedetään teidän liiketilanne käymättä liikkeessänne, hymyili toinen myrkyllisesti. Jos tahdotte muuten, että juttelemme pääjohtajan kanssa, voitte odottaa toisessa huoneessa.