Hän nousi virallisesti.
—Tajuan täydellisesti, mitä herra johtaja tarkoittaa, sanoi hän kuivasti. Paikkani on tästä päivästä saakka vapaasti käytettävissä.
Ukko painoi hänet takaisin tuolille.
—Ei niin, ei niin, sanoi hän, nyt jo paljon ystävällisemmin. Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut teitä noin päätäpahkaa maantielle ajaa. Ajattelin, että istuisitte tässä nyt vielä eräitä kuukausia, tekisitte töitänne, kuten ennenkin, ja katselisitte jotakin sopivaa tointa itsellenne…
—Minä en joudu maantielle, sanoi Antti, torjuen kylmästi luotaan hänen ystävällisyytensä. Herra johtajan ei ole todellakaan tarvis sillä ajatuksella vaivautua.
—Teillä on toimi katsottuna? kysyi ukko.
—Ei, vastasi Antti, mutta minulla on sitä, mikä on hyvää tointakin kallisarvoisempi.
—Mitä se on? kysyi ukko silmiään siristäen.
—Se on sitä mitä sanotaan miehen itseluottamukseksi, vastasi Antti ja meni menojaan.
Ukko jäi hänen jälkeensä miettiväisenä katsomaan.