Palttootaan hän ei katsonut ollenkaan vaivakseen tämäntapaisessa paikassa riisua, yhtä vähän kuin kalossejaan tai korkean, suipon piippalakin muotoista talvipäähinettään. Sen alla näytti hänen päänsä luonnottoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Hänen ihonsa oli aivan kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä menoilla. Sanottiin hänen nuoruutensa päivinä harjoittaneen myös koronkiskomista.
Antti siirsi nopeasti syrjään alottamansa rakkauskirjeen ja odotti nyt, mitä tuolla tuomiokirkon-tontulla mahtoi olla hänelle sanomista.
—Asia, josta aioin puhua teille, virkkoi vanha kamreeri vihdoin verkalleen, ei ole ehkä teille uusi eikä merkillinen, mutta sitä oudompi on ehdotus, jonka aion tehdä teille. Epäilemättä se tulee teitä hämmästyttämään, kenties loukkaamaankin…
—Oh, ei siitä pelkoa! hymyili Antti. Minä kestän kuulla kyllä mitä hyvänsä. Ja sitäpaitsi, onhan se vain ehdotus.
—Juuri niin, juuri niin, ehätti vanha kamreeri vahvistamaan. Huomaan, että te otatte oikealta kannalta asian. Kysymys on siitä graafillisesta yhtiöstä, jonka hyvin tunnette ja jonka toimitusjohtajana oli teidän lankonne Kivimäki…
—Niin, se heittiö, jupisi Antti. Hän tuli minullekin kauniit rahat maksamaan.
—Olen kuullut, olen kuullut, nyykytteli päätään vanha mies. Hän on nykyään Etelä-Amerikassa?
—Minulle on kerrottu niin, vastasi Antti. Mutta olkoon hän missä tahansa, se on minulle jotakuinkin samantekevää.
—Myöskin minulle, virkkoi vanha kamreeri. Eikä nyt olekaan kysymys hänestä, vaan tuosta graafillisesta yhtiöstä. Voinko pyytää teitä lausumaan siitä rehellisen mielipiteenne? Mitä te ajattelette siitä?
—Se on resuperällä, sanoi Antti suoraan.