Sitten nauroi hän jälleen hillittömästi. Antti puri huultaan ja tunnusti itselleen saaneensa tarpeellisen ojennuksen.
—Te olette oikeassa, sanoi hän.
Mutta nyt tarttui tyttö hänen käteensä ja katsoi ystävällisesti silmiin häntä.
—Te loukkaudutte? sanoi hän. Se on turhaa, sillä enhän minäkään ole edes yhdellä sanalla tahtonut vetää teitä tilille tuosta yöstä. Mikä on ollut, se on mennyt, ja pitäkäämme se suloisena muistonamme.
Antti ei ollut vielä koskaan kuullut naisen puhuvan noin. Hän tarttui tytön käteen, ja he katsoivat nyt suoraan silmiin toisiaan.
—Te ette siis ollenkaan rakasta minua? kysyi hän.
—Kyllä, pidän paljonkin teistä, vastasi tyttö, enkä minä muuten olisikaan teille antautunut. Mutta rakkaus? Se on niin suuri sana…
—Sitä on kuitenkin maailmassa, vakuutti Antti.
—Mahdollista kyllä, myönsi tyttö vienosti… Mutta jos rakastaisinkin teitä, eihän se silti olisi mikään syy minulle mennä teidän kanssanne avioliittoon, lisäsi hän sitten toisella, aivan hilpeällä äänellä.
—Eikö? kysyi Antti yhä enemmän ihmeissään.