Se oli heidän häämatkansa. Siitä tuli heidän korkean, ainoan, autuaan ensilempensä säteilevä juhlapäivä.
He katsastivat linnan tuossa tuokiossa.
Mitä liikuttivat heitä historialliset muistot? Mitä vuosisatojen taiteelliset saavutukset? Ei ollut muuta muistoa kuin yksi eikä muuta saavutusta kuin että vihdoin, elämänsä kukkeimpana keskikesänä, olivat toisensa saavuttaneet.
Puistoon paloi heidän mielensä. Sen sohville istumaan, sen käytäviä kävelemään, sen varjoissa uneksimaan ja suutelemaan toisiaan sen yksinäisimmissä tienkäänteissä.
He leikkivät kuin lapset. He olivat piilosilla ja ajelivat takaa toisiaan. He huhuilivat kuin paimenet salolla, pakenivat ja antautuivat jälleen kiinni otettaviksi ja rangaistaviksi.
Onneksi ei puistossa ollut paljon väkeä. Joku englantilainen seurue vain punakantisine matkailijakirjoineen, joku vanha versaillesilainen rouva vain käsitöineen ja nurmikolla pyörähtelevä lapsenlapsi silmäinsä alla.
Tämä metsä oli heidän! Eikä metsä näyttänyt pitävän sitä pahanaan.
Olihan se nähnyt ennenkin niin monta herttaista, ihanaa paimen-idylliä.
Tuo tarulinna tuolla ylhäällä oli heidän! Eikä sen valtava, majesteetillinen hahmo näyttänyt uusien omistajiensa vuoksi ollenkaan synkistyvän.
Olivathan sen seinät kuulleet niin monta hellää, houkuttelevaa kuiskausta. Ja olivathan sen kammiot olleet niin monen torjuvan, armaan antaumuksen todistajia.