Johanneksen katse viipyi tällä hetkellä hänen lapsessaan. Herttainen, suurisilmäinen tyttö se oli, Seidi nimeltään. Äidin piirteet, isän päänmuoto. Ja kun hän nauroi, oli kuin olisi itse aurinko nauranut vastaan hänelle ja vanhat puurivit tien kahdenpuolen vertyneet toisen verran vihreämmiksi.
Seidi oli heidän ainoa lapsensa. Irene ei ollut suostunut useampia synnyttämään.
Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten
Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy.
Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.
Oli Johannes ollut yksinäinen ennenkin. Mutta yksinäisemmäksi hän oli tuntenut itsensä vasta avioliitossaan.
Kuitenkin hän oli jatkanut ja jatkoi edelleen aviollista yhdys-elämää vaimonsa kanssa.
Se juuri muodosti hänen sisällisen häpeänsä. Sillä Johannes häpesi, häpesi niinkuin voi ihminen hävetä, joka tuntee hetki hetkeltä syvemmälle lokaviemäriin syöksyvänsä, joka huomaa kurjuutensa, näkee perikatonsa, mutta jolla ei kuitenkaan ole voimaa eikä tahtoa kylläksi temmatakseen irti itseään ja suurimmankin sielullisen tuskan uhalla itseään korkeammalle elämänportaalle kohottaakseen.
Eikä hän hävennyt itseään ainoastaan nyt, vaan aina. Eikä ainoastaan yöllä, vaan myöskin päivällä, ei vain vaimonsa seurassa, vaan kaikkialla, missä hän liikkui, kotona ja kaduilla, kahviloissa ja liikekonttoreissa.
Toiset ihmiset kulkevat tuska, toiset elämäntoivo tai riemu kantapäillään. Johannes oli saanut ainaiseksi saattajakseen häpeän ja jäytävän itse-inhon, jonka keralla hän nukkui ja joka jälleen aamulla avosylin kohtasi häntä.
Eikä hän kuitenkaan voinut pitää itseään ulkokohtaisesti suurempana syyllisenä kuin muutkaan ihmiset. Niin pian kuin hän rupesi omia tekojaan ja sielunliikkeitään niihin vertaamaan, joita hän alituisesti näki ja kuuli ympärillään, täytyi hänen tunnustaa, että hänellä sittenkin mahtoi olla vielä yhtä ja toista kadotettavaa omasta sisäisestä jumalankuvastaan.