Näin oli Liisa tullut Johanneksen perheeseen. Eikä Irenellä itse asiassa ollutkaan ollut mitään häntä vastaan erikoista muistutettavaa. Liisa oli hoitanut hyvin hänen lastaan ja toimitellut samalla ikäänkuin emännöitsijän tehtäviä.
Samaan ruokapöytään ei Irene kuitenkaan ollut missään tapauksessa suostunut häntä ottamaan. Liisa sai syödä keittiön pöydällä. Tässä taas oli Johannes saanut taipua vuorostaan.
Liisa oli usein itsekin ihmetellyt, miten nöyrä ja kuuliainen hänestä oli tullut. Hän tuskin tunsi entistä itseään.
Missä oli hänen uhmanhenkensä? Missä hänen tinkimätön, lannistamaton ylpeytensä ja itsenäisyystunteensa?
Niistä ei hänen jokapäiväisessä elämässään enää näkynyt jälkeäkään.
Tosin oli siveyspoliisin uhka hänet sydänjuuriin saakka säikähyttänyt. Tosin hän tunsi itsensä turvalliseksi Johanneksen kodissa ja oli oppinut myös entistä alennustilaansa kammolla katsomaan. Mutta se ei kuitenkaan olisi yksin riittänyt häntä kauankaan tässä satamassa pidättämään.
Liisa tunsi itsensä liian hyvin uskoakseen silmänräpäystäkään, että mikään todellinen, sisällinen mielenmuutos olisi enää ollut hänelle mahdollinen.
Synti oli syöpynyt jo liian syvälle häneen. Tai kenties se oli siinnyt jo hänen kerallaan. Kyllä hän oli sama Liisa kuin ennenkin. Hän ei vain voinut tai ei tahtonut päästää enää entistä luontoaan pinnalle pulpahtamaan.
Ainoa, mikä hänelle oli ollut mahdollista, oli elämänmuutos.
Sen hän oli tehnyt. Muuttanut tapansa ja koko ulkonaisen olentonsa, niin että ne todellakin sopivat porvarillisen yhteiskunnan kahleisiin, vaikkakin vain eräällä sen vaatimattomimmista porraspuista. Mutta sekinhän oli jo saman yhteiskunnan silmillä katsottuna ääretön onni ja ylennys hänelle.