—Mekin olemme pistäytyneet vähän Parisiin tässä, selitti hän tyytyväisenä. Huvittelemme täällä pari päivää ja elämme oikein herraskaisesti.

He olivat olleet Brysselissä, sosialistikongressissa, jonne puolue oli heidät edustajinaan lähettänyt. Ja kun matkakaan ei ollut pitempi tänne ja kun tämä ehkä oli ainoa kerta elämässä, jolloin heillä oli tilaisuus…

—Perhanan lysti kaupunki tämä Parisi, jutteli hän edelleen. Mutta hukassa me olisi täällä oltu, jos me emme olisi tavanneet tätä Muttilaa. Otapas nyt selko esim. tästä ruokalistasta.

Jyrkän pakistessa Parisin ihmeellisyyksistä, tarkasteli Johannes Auraa, joka istui vaieten, silmät alasluotuina, vain silloin tällöin koskien annokseensa.

Aura oli vanhentunut, paljon vanhentunut. Hänen otsansa oli täynnä hienoja ryppyjä ja suupieliin oli surkastunut piirre ilmestynyt. Samalla hän oli käynyt ikäänkuin pienemmäksi, vähäpätöisemmäksi. Jyrkkä sensijaan kuin levinnyt ja rehevöitynyt hänen rinnallaan.

Ainoa, mikä muistutti vielä entisestä Aurasta, oli silmät. Niistä näytti sisällinen ilo sekä liikuttava, entisen luottamuksen ja keskinäisen ymmärryksen etsintä heijastuvan, kun hän ne joskus kohotti suunnaten katseensa suoraan Johannekseen.

Ei, ei niissä näkynyt merkkiäkään siitä syytöksestä, jota Johannes oli hänen puoleltaan odottanut.

Ja samalla oli kokonaan muuttunut hänen suhteensa Auraan. Kaikki pelko ja paha omatunto katosi hänestä.

Hän sääli Auraa.

Tätä tunnetta oli Jaakko Jyrkän koko olento ja puhetapa vielä omiaan kohottamaan.