Hän tahtoi nähdä, mitä keinoja Irene tällä kertaa käyttäisi. Sillä vaikkakin niiden tarkoitusperä oli aina sama, eivät ne koskaan aivan yhtäläisin vivahduksin uudistuneet.
Irene seisoi yhä hänen edessään sovitellen uutta pukua vartalolleen.
—Etkö usko? hän sanoi veikeästi. Etkö usko, että Signe tulee minua tästä kadehtimaan?
Se oli yksi Johanneksen heikkoja kohtia, jonka Irene oli huomannut vaistomaisesti. Sillä vaikka Johannes ei Signestä enää vähääkään välittänyt, hän kuitenkin olisi mielellään nähnyt tämän kadehtivan Ireneä.
Miksi? Sitä hän ei koskaan ollut tahtonut oikein itselleen selittää.
Mutta hän tunsi, että siinä piili pieni katkeruuden ota ja loukatun itserakkauden luoma epämääräinen haavoittamisen halu Signeä kohtaan, joka kerran jopa kaksikin kertaa oli hyljännyt hänen rakkautensa.
Olihan se tuiki naurettavaa!
Tällä kertaa erikoisesti naurettavaa, kun Johannes oli aivan vakuutettu siitä, että serkukset olivat yhdessä tuon puvun valinneet ja ostaneet ja että Signe kenties juuri saman asian vuoksi oli äsken ollut täällä.
Siksi ei tuo keino näyttänyt tepsivän tällä kertaa. Johannes istui edelleen mukavasti sohvassa, molemmat kädet karmille heitettyinä.
—Varmaan on Signe sinua kadehtiva, hän sanoi. Mutta älä uhallakaan sano hänelle, mistä olet ostanut sen!