Se kerää lauluja kevään vaan, se loihtii umppuja esiin. Mitä huolii se miekkonen haavoistaan, kenen rinnassa peipot pesii!
29.
LOHDUTUS.
Hän imi, hän puri, hän puristi mun, ja hylkäs kuin omenan kuoren. Hän on juonut mahlan mun maljastain, hän syönyt on syömeni nuoren.
Kun vihata häntä mä voisin ees!
Mut ei ota tuhka tulta.
Yks sentään lohdutus mulla on:
Sait myrkkyä myös sinä multa.
30.
IHME.
Hän oli kuollut ja kuopattu ja nukkui jo nurmen unta. Kesä kukkinut oli hänen haudallaan ja talvi jo satanut lunta.
Mut on kuin haudat ne aukeis taas, elo henkisi hankia pitkin, ja on kuin liikkuisi ristinpuu, min alle ma impeni itkin.
Kas, ilmassa kutria leijailee!
Kas, kaukana huntuja häilyy!
Hän, hän se on itse, mun impyein,
hän kuololta, kuololta säilyy,