ONNEN KULTA.
Voi, tyttöparka, sun ritarias ja voi sua itseäsi! Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää ja mitä ei koske käsi?
Miks etsimme lemmeltä enempää, joka nostais ja kohottaisi?— ja luulenpa, ihmiset muinoisin sitä onneksi sanoa taisi.
Ne ihmiset vanhojen aikojen ne oli niin vanhoilliset, ne söivät ja joivat ja nukkuivat ja olivat onnelliset.
Ja olivat onnelliset kun vaan ei ollehet onnettomat,— mut joku jos äkkiä onnen sai, siitä tehtihin sormukset somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan ja korvarenkaat ja käädyt,— mut niitä ei tietysti kantaneet kuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Ja niitä ei tietysti kannettu kuin joskus juhlissa näissä, kuin apin ja anopin peijahissa ja langon ja kälyn häissä.
Mut muuten ne lepäsi lippaissa ja piirongin laatikoissa— oi, muistatko impeni iloa, kun saimme lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimme sai pikkunen samettilipas, heti äiti sen kiiruhti korjaamaan ja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnen lippaansa, onnen kultansa ainokainen— tai oli se vaan hänen äitinsä onni tai äitinsä äidin vainen.