Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun, kun jällehen nähdä sun sain. Sun oon minä onnessa, murheessa sun ja saat sinä leikkiä lemmellä mun, kun saan minä leikkien kiertää yht' tummaa kutrias vain!
48.
JÄÄHYVÄISTEN JÄLKEEN.
Oi, miksi, miks häntä moiti en, kun multa hän kaikki vei— mut kuinka jos kurja ma lienenkin, sua kielen kiroa ei.
Sano mulle, miks sua vihaa en, ahonkukkani armahainen? Mut' siksikö minä sua vihaisin, kun kaunis sa olit ja—nainen!
Miten voisin ma herjata hellintäin, suven pääskylle pahaa suoda? Miten saattaisin mustakulmallein minä murheen pilviä tuoda?
Hän oli vain lintu, mi istumaan lens mökkini ikkunalle, hän kukkanen oli, joka tuoksahti ahon yöllisen astujalle.
Hän lauloi illan, hän lauloi kaks, hän tuoksui yöllisen hetken— ja siitäkö nyt häntä vihaisin minä loppuhun eloni retken?
Ja siitäkö nyt häntä soimaisin, kun hetken hän kuormaani kantoi?— Ei, kaikki jos multa hän ottikin, niin kaikki hän myös mulle antoi.
Hän lauloi mun mökkini laajemmaks, toi onnen mun ortteni alle, hän antoi aartehet köyhälle ja toivehet toivottomalle.