4.
01 UNI, JUMALTEN LAHJA!
Oi uni, jumalten lahja, punatulkku, puhdassiipi, tule luokse tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa, luo uron unettomaisen, tykö miehen mielipuolen! Tule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä, kuku rauha kulmilleni, onni otsalle kukerra, sipaise simasulalla ripsen alta, rinnan päältä! Tyynnytä verien tyrskyt, sammuta sytö sydämen, sido suonet suihkamasta, valtimot valittamasta, laskimot lorittamasta, otsasuonet ourumasta! Luo suvinen, suuri taivas iloita inehmon mielen, ajatusten ailakoida; veä päälle päivän kaari, kaarelle korea impi, kuontalo kätehen neien, kultavillat kuontalohon; neiti kullat ketreäisi, huolisi hopeiset hunnut, minun polon pääaloille, uron uinuvan ylitse, ettei pistäis sääsken piikit eikä yölliset itikat.
KUVIA JA KANGASTUKSIA.
SE HERRA, JOTA MA PALVELEN—
Se Herra, jota ma palvelen, se ei ole Herra teidän, ei tunne se kirkkoja, munkkeja, ei kuule se messuja heidän. Se Herra se asuvi korvessa ja hän on korven Herra! Hänet kasvoista kasvoihin siellä ma näin, kun metsiä hiihdin kerran.
Sinä hiihdät päivän ja hiihdät kaks ja yksin jo olevas luulet ja olevan herra jo metsän ja maan— niin kaukaa sa kohinan kuulet ja humisten taipuvi metsän puut ja kalliot haljeten huhuu. Oi, lankea maahan sa polvilles! Se on Herrasi ääni, mi puhuu.
Hän tuli ja nosti mun jalkeillen mua katsoen silmästä silmään: »Sinä siiskö se kaipaat metsähän? Sun mieleskö korven on ilmaan? Hyvä! Korpi on astua annettu ja suksi on hiihtää suotu, mut muistaos ihminen metsässäi, sa että vaan olet luotu.
Ota viita, viljele, kesytä maa, ota vesi ja verkkosi heitä, pane paulat, aseta ansapuut ja sangat sammalin peitä, mut lähde laululla metsähän, elä veikaten vettä souda, vaan hyviä virsiä hyreksien sinä eräsi viidasta nouda!
Näät mun on meri ja mun on maa ja mun on metsän valta. Ja vaikka sa kylästä väistyitkin, et väisty mun voimani alta. Mut että sä ihminen tietäisit, mitä metsien Herra vaatii, niin kuuntele korvin avoin nyt, kun sulle hän lakinsa laatii: