»Oi, ethän sa kasvojas käännä pois, sinä Herra, ystävä, veikko, jos olikin suuri sun korpesi ja hiihtäjä jos oli heikko. Sinä käskithän ylemmä lentämään kuin siivet heikot kantaa. Mies kasvavi kanssa tahtonsa ja tahto voimia antaa.»
ORVON LAULU.
En apua saanut, en apua saanut, kun nuorna ma äidistä orvoksi jäin, kun kuljin ma kerjäten mieron teillä ja anelin rakkautta kyyneleillä, en apua saanut ja yö oli ainoa ystäväin.
En apua saanut, en apua saanut, kun taistelin, eksyin ja epäilin, kun epäilin muita ja itseäni ja sylkytin sairasta sydäntäni, en apua saanut ja yksin ma kuljin ja kamppailin.
En apua saanut, en apua saanut, en olisi paljoa pyytänyt, vain vähäsen lämpöä ympäriltä, vain hiukan hienoutta ystäviltä,— kun oisin saanut, niin ehkä paljon ois paremmin nyt.
En apua saanut, en apua saanut, nyt sitä en pyydä, en kaipaakaan. Minä elelen kaukana korvessani ja kehrään öisiä aatteitani ja mitä ma mietin, sen tietävi huojuvat hongat vaan,
Jos voisin laulaa kuin lintu laulaa, tai lailla honkien huojuvain kun metsän äänillä puhua voisin, kun purona pulppuisin, käkenä soisin, niin näinpä, näinpä sois laulu hiihtäjän ladulta ain:
»Oi, elkää ihmiset ilotella, jos orpo tiellänne lankeaa, ei ole orvolla äidin kättä, vaan yksin hoippuen, ystävättä, hän etsii, eksyy ja yksin syynsä hän sovittaa!»
En apua saanut, en apua saanut, mut näin jos kuiskisi kuusipuut ja käsi kun poskelle kohois kellä ja miettimään kävis mieli hellä, niin ehkä, ehkä, mit' en ma saanut, sen saisi muut.