Koska saavut sa tuskani korkein, sinä maailman valtias mahtavin, jota lapsesta saakka ma uotin, jota vapisin öisin mä vuoteellani, jonk' katsehen tunsin ma kasvoillani, kun hetkeksi onneeni luotin?
Sun edessäs tahdon ma polvistua, mut silmihin katsoa tahdon ma sua ja sanoa: Henkeni annan! mut mieltäni nuorta en milloinkaan. Se tuskassa tulta iskevi vaan, sen kanssani hautahan kannan.
SYDÄMENI TALVI.
Talvella lauluja tehdä ei, talvella tehdään työtä, talvella tuvassa istutaan, iltoja pitkiä iloitaan, talvella paljon on yötä.
Talvella talossa kiirettä ei, talvell' on pitkät puhteet, talvella hiljaa haastellaan, lauluja vanhoja lauletaan, kuulu ei isännän nuhteet.
Huurtehessa on honkapuut, hyyteessä ikkunalaudat. Ihmiset takkahan tuijottaa, hiljaa hiiliä liikuttaa— liikkuvi muistojen haudat.
Talvella murheita muisteta ei, talvella paljon on lunta, muistoja kauniita katsellaan, riemuja vanhoja riemuitaan, nähdähän kesästä unta.
Varpuset jäätyvät oksillaan, paksu on hanki maassa, ihmiset kulkee ja askaroi— mielessä lintujen laulut soi, kellojen kilke haassa.
Sisällä siintävi taivas sees, kukkivat kummut ja kedot, laulavi leivot ja linnut muut— ulkona huojuvat honkapuut, ulvovat metsien pedot.
Kuollut on usko ja rakkaus, jäässä on ruusurukat. Mutta kun illalla ikkunaan loistavi kuu tahi tähti vaan, kauniit on hallankin kukat.