Romantiikka ja realismi taittuvat hänessä. Hän on rajamerkki niiden välillä, ne kumpikin yhtyvät hänessä klassilliseksi kokonaisuudeksi.
Aleksis Kivi murtaa uusia uria runouden kaikilla aloilla: laulurunouden, kertomarunouden, näytelmärunouden. Näytelmärunouden hän suorastaan perustaa: vain muutamia heikkoja ituja, kuten Juteinin, Lagervallin, Vareliuksen ja Hannikaisen, oli ollut ennen häntä. Samoin hän perustaa suomenkielisen suorasanaisen kertomarunouden, asettaa sen yhdellä iskulla kaiken kertomarunouden huipulle ja antaa sille monumentalisen, neroa säkenöivän täydellisyyden. Laulurunoutta hän ei perusta tosin—siinä oli jo, paitsi muita, Oksanen ennen häntä—mutta hän laajentaa senkin rajat tämän vielä hiukan kuivahkosta akatemiallisuudesta kauas kohti aavistelevaa, raamatullista ja kalevalaista mielialaa.
Raamattu ja Kalevala: ne ovat hänen kantakirjansa, joista hän kirjalliset vaikutuksensa ammentaa. Lisäksi tulevat klassilliset maailmankirjailijat: Homeros, Shakespeare, Cervantes. Mutta muuten on hänen oma tyhjentymätön aarreaittansa kansan-elämä itse ja se hämäläisuusmaalainen luonto, jonka helmassa hän on syntynyt ja kasvanut, jonka keskellä hän elää ja suorittaa suuren elämäntyönsä ja joka hänet vihdoin sulkee povelleen.
Aleksis Kivi oli syntynyt 10 p. lokak. 1834 Nurmijärvellä. Hänen isänsä oli köyhä räätäli, kuten Lönnrotinkin, Stenvall nimeltään, jota nimeä myös poika kuolemaansa saakka käytti. Kivi oli vain hänen kirjailijanimensä. Ensimmäiset opinalkeet hän sai isältään ja äidiltään, sitten Nurmijärven kiertokoulunopettajalta Malakias Costianderilta, joka itsekin oli kirjallinen mies, Runebergin Hirven-ampujain ja Aeneidin ensimmäisen laulun suomentaja, jopa erään alkuperäisenkin suomalaisen kertomarunon Jaako, Kyröskosken poltissa kerran sepittäjä. Kouluun hän pääsi 17-vuotiaana, ylioppilaaksi v. 1857. Jo silloin oli hänen terveytensä puutteen ja taudin murtama. Enempiin opintoihin hänellä ei ollut varoja eikä ehkä haluakaan. Kirjallinen toiminta vaati kaiken hänen voimansa ja huomionsa. Suurimman osan siitä hän suoritti Siuntiossa, jossa eräs hänen suosijansa nti Charlotte Lönnqvist vuokrasi huoneen ja tarjosi ruoan hänelle. Täällä asui Kivi vv. 1863-1870, jolloin hän hermoheikkona vietiin ensin erääsen sairaalaan Helsingissä, sitten mielipuolena veljensä luo Tuusulaan. Siellä hän kuoli Sylvesterin päivänä, 31 p. jouluk. 1872. Näin synkkä ja lyhyt oli miehen elämäntarina, joka lähinnä Lönnrotia on syvimmin vaikuttanut kansalliskirjallisuutemme syntyyn ja kehitykseen.
Kiven kirjallinen toiminta alkoi jo osaksi kouluaikoina, mutta sen ensimmäinen näkyvä hedelmä oli Kullervo, valmistunut ja palkittu Suom. Kirjallisuuden Seuran palkinnolla v. 1859, ilmestynyt tekijän muokkailemana ja uudesta-muodostamana painosta v. 1864. Jo siinä esiintyvät hänen suuret luonnonlahjansa. Etenkin Kullervon kotiintulo, hänen murhattuaan Ilmarisen emännän, ihanan Pohjan neidin, on tärisyttävällä voimalla ja jylhällä kauneudella kuvattu. Heikompi on hänen toinen suuri murhenäytelmänsä Karkurit (1867), vaikka sekin monta runollista ja lennokasta vuoropuhetta sisältää. Mutta Kivi näytelmäkirjailijana ei ollutkaan murhenäytelmän, vaan kansanomaisen huvinäytelmän alalla korkeimpia ennätyksiään saavuttava.
Kiven mestariteokset tähän suuntaan ovat Nummisuutarit (1864) ja Kihlaus (1866), joista jälkimmäinen ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Kummassakin niissä laulaa Kiven nerous täydellä voimallaan, kumpikin ne ovat suomalaisen teatteriohjelmiston kulmakiviä ja kumpikin ovat maailmankirjallisuuden parhaiden luonnekomediain rinnalle asetettavat. Edellistä on syystä verrattu Beaumarchais'n kuuluisaan mestariteokseen Figaron häät, johon sen suhde kuitenkin on kuin syvän, hymyilevän metsälammen tuhat-ilmeiseen, kaikissa sateenkaaren väreissä välähtelevään merenpintaan verrattuna.
Rohkeimman, nerokkaimman mestariteoksensa luo Kivi kuitenkin merkillisessä romaanissaan Seitsemän veljestä, ilmestynyt painosta v. 1870, vaikka jo jotakin vuotta aikaisemmin valmistunut. Se on vieläkin kansan-elämän kuvaus, kuten Kihlaus ja Nummisuutarit. Mutta se laajenee samalla suurpiirteiseksi kultuurikuvaukseksi koko Suomen kansan kehittymisestä lukutaitoon ja järjestyneesen, yhteiskunnalliseen elämään. Tekijän realismi kansan-elämän kuvauksiin nähden on tässä häikäilemättömämpi kuin milloinkaan. Tekijän romantiikka luonnonkuvauksiin nähden taas osoittautuu syvänä, aavistelevana mielialana ja valtavana mielikuvituksena.
Yhtä rohkea kuin kirjan sisällys on sen muoto, joka on sekoitus draamallisista, eepillisistä ja lyyrillisistä aineksista, kaikki kuitenkin yhtyneinä klassilliseksi kokonaisuudeksi. Tekijän esitystapa on homeerisen patriarkan, joka lempeällä, muhoilevalla hymyllä, mutta myöskin vakavalla, ojentavalla kädellä johdattelee henkilöitään kautta vaihtelevien elämänkohtaloiden.
Kiven muista teoksista kohoo korkeimmalle hänen raamatun-aiheinen, 1-näytöksinen näytelmänsä Lea (1869), Vanhan Testamentin kukkivalla, itämaisella mielikuvituksella hahmoiteltu ja Uuden Testamentin kirkastuneella, evankeelisella tunnelmalla kyllästetty taideteos, jossa Kristuksen läsnäolo, vaikka hän ei näyttämöllä esiinnykään, tuntuu kaikkialla ja jossa kaikki ristiriita lopuksi kiertyy säteileväksi sopusoinnuksi hänen päänsä ympärille. Herkkä ja hempeä on myös hänen toinen pieni 1-näytöksinen idyllinsä Yö ja päivä.
Vielä on muistettava hänen laulurunoutensa, jossa tavataan sellaisia helmiä kuin Härkä-Tuomo, Sydämeni laulu, Ikävyys, Keinulla y.m. Niissäkin heijastuu Kiven syvä ja heleä tunnelmapohja, raikas luonnontunne ja utuinen mielikuvitus. Samoin kuin sinne tänne Seitsemään veljekseen siroitetut sadut ja kauan tekijän kuoleman jälkeen (1904) julaistu pieni herttainen kertomaruno Paimentyttö, täydentää Kiven laulurunous hänen monumentalisten luomiensa meille antamaa kuvaa suuresta, jumalan armoittamasta runoilijasta.