10) Väinö (Kaarle Krohn), jo ennen kansanrunouden tutkijana mainittu Julius Krohnin poika, julaissut eräitä onnistuneita runoja siellä täällä albumeissa ja kalentereissa.
11) A. V. Koskimies (Forsman) kielimies, latinanlehtori, eräiden lyyrillisten runojen ja vuoden 1897 upean maisterinvihkiäis-kantaatin sepittäjä.
12) O. A. F. Mustonen (Lönnbohm), kansakouluntarkastaja, julaissut, paitsi muuta, nimimerkillä —hm herkkää laulurunoutta albumeissa ja aikakauslehdistössä.
13) Hilja Haahti (Hahnsson), mainitun Theodolinda Hahnssonin tytär, tunnettu m.m. sievästä romaanistaan Israelin tyttäret ja erinäisistä, kristillishenkisistä runokokoelmistaan.
14) Irene Mendelin, julaissut runovihot Koivikossa I-II.
Näiden jälkiromantisten ilmiöiden joukossa, joita täten olemme seuranneet nykypäivien kirjallisuuteen saakka, on ehkä sopivin mainita myös 1880-luvulla esiintyvät laulurunoilijat Severi Nuormaa ja Valter Juva (Juvelius), jotka kumpikin ovat sekä omintakeisia runovihkoja että runosuomennoksia julaisseet. Severi Nuormaan harras tunne ja isänmaallinen mahtiponsi ovat Oksasen ja Jänneksen henkistä heimojuurta. Hänen yksityisistä runoistaan on Revontulet huomattavin. Valter Juvan keveä laulannollinen poljento taas voi helkyttää niinkin luonnonraikkaita säveliä kuin Piika pikkarainen, Pohjanmaa, Häme, Karjala y.m.
Omituisen ja samalla ylevimmän ilmaisunsa saa meikäläinen jälkiromantiikka 1880-luvulla esiintyvän Gustaf von Numersin huomattavassa näytelmätuotannossa, joka, vaikka alkuperäisesti ruotsiksi suoritettu, on suomenkielisenä julkisuuteen tullut ja sellaisena myös suomalaiseen kirjallisuuteen luettava. Hänen historiallisista näytelmistään on etevin ja tunnetuin Elinan surma, saman-nimisen kansanballaadin pohjalle rakennettu 5-näytöksinen murhenäytelmä, tekijän ja Kaarlo Bergbomin nerokkaan yhteistyön hedelmä ja vieläkin Suomen Kansallisteatterin kotimaisen ohjelmiston kaunistuksia. Realististen ja romantisten aatesuuntain yhteentörmäystä rauhallisessa maalaispappilassa kuvailee herttaisella tavalla taas hänen erinomainen huvinäytelmänsä Kuopion takana, sekin kotimaisen näytelmäkirjallisuutemme parhaita ennätyksiä.
Kristin-usko on syvimmältä olemukseltaan romantinen. Siksi onkin sitä pidettävä meidän romantisen aikakautemme tyypillisenä maailmankatsomuksena, kun taas sen realistisen ajan maailmankatsomus, jonka ilmiöitä nyt käymme tarkastelemaan, on syvimmältä olemukseltaan luonnontieteellinen. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, ett'eivät monet romantikot ja jälkiromantikot saattaisi olla vapaa-ajattelijoita ja päinvastoin useat realistit kätkeä monta kristillistä aines-osaa sydämeensä. Mutta me tahdomme yhä edelleenkin pitää kiinni ilmiöiden tyypillisistä, emme niiden yksilöllisistä ominaisuuksista.