Aleksis Kivi oli itse kansan lapsi: hän ei voinut katsoa ihannoivan vallas-säädyn silmillä sitä. Mutta hän oli myöskin koulunkäynyt mies ja täten temmattu sen verran irti alkuperäisestä ympäristöstään, että se saattoi esiintyä hänelle taiteellisina motiiveina, kirjallisen käsittelyn arvoisina. Epäilemättä hän ei tarvinnut siihen mitään kirjallista lähtökohtaa, sillä olihan se ainoa maaperä, jonka hän todella tunsi ja olihan hän itse syntynyt keskellä sitä. Mutta että hän uskalsi käydä siihen käsiksi sillä taiteellisella rohkeudella, jolla hän sen teki, siitä saanemme me kiittää, paitsi hänen omaa tervettä vaistoaan ja edellämainittua kirjallishistoriallista tuntemustaan, etupäässä juuri—Runebergin esimerkkiä. Kivi jatkaa siitä, mihin Runeberg oli lopettanut. Hän näyttää Suomen silloisen kansan meille arkivaatteissaan. Mutta hän ei tee sitä pelkän naturalistin tavoin kiintymällä jokaiseen yksityis-seikkaan, vaan hahmottelemalla sarjan suuria perikuvia, jotka hän täyttää niin runsaalla todellisuudentunnolla ja niin monipuolisella sielullisella elämällä, että me myönnämme ne heti tosiksi syvemmässä merkityksessä, kaikista niiden fantastisista ääriviivoista huolimatta. Ne ovat kappale Suomen kansaa, mutta kuitenkin niin täydellisesti tekijän oman mielikuvituksen tuotteita. Juuri sepä tekeekin ne niin korkeaksi taiteeksi, sillä tekijän mielikuvitus on niissä toiminut harvinaisessa määrin esitettävänsä aiheen ja aikansa suomalaisen kansallishengen mukaisesti.
Epäilemättä ei se ole enää sama kuin se kalevalainen kansallishenki, jonka näimme Elias Lönnrotin kautta saavuttaneen korkeimman täydellisyytensä. Metsän henki on tässä muuttunut jo kylän hengeksi, luonnon-elämä enemmän ihmis-askareiksi. Kiven tuotannosta ei enää, niinkuin Kalevalasta, humise onnellisessa luonnontilassa elävän kansan keveä, kirkas mielikuvitus meille, ääretön niinkuin luonto itse ja vain sen kerällä jokaisessa yksityis-ilmiössään äärellinen. Kivi on jo asuttujen seutujen, Hämeen »kultaisten maanteiden», kyläraittien kiekon-lyövä lapsi, jonka runous loihtii silmiemme eteen koko tuon vanhan, tutun, jo katoamassa olevan suomalais-patriarkallisen kylä-yhteiskunnan: niittyineen ja peltoineen, taloineen ja torppineen, lämpiävine saunoineen ja vinkuvine kaivonvintteineen, haukkuvine koirineen, kiekuvine kukkoineen, ammuvine lehmineen, vieläpä tuoksuvine lantatunkioineen, on se siinä kaikki ilmi-elävänä meidän edessämme, kaikki sellaisella rakkaudella piirrettynä ja maalattuna, että vesi herahtaa väkisinkin lukijan silmänurkkaan ja hän luulee siirtyneensä autuaitten asuinsijoille.
Entäs tuon yhteiskunnan asukkaat sitten kyntäjistään ja niittäjistään, leikkivistä lapsiparvistaan ja aitan polulla astelevista emännistään, tappeleviin poikaviikareihin, könöttäviin kirkkomiehiin, mahtipontiseen ja isälliseen virkamiehistöön, pappeihin, lukkareihin, nimismiehiin, lautamiehiin ja susivouteihin saakka! Kivi ei unohda yhtään nikamaa tässä yhteiskunnallisen kehityksen ketjussa, kaikkein vähimmän tietysti kylän kapperata mestarisäätyä, sen suutareita ja räätäleitä, jotka seisovat ikäänkuin sen herras- ja talonpoikais-kultuurin keskivälillä, josta hän itse on kotoisin ja jonka kautta hän jo syntymässä kuuluu vähän kumpaiseenkin. Kaikki ne ovat ihmisiä niinkuin hän itsekin, kaikki hän kuvaa samalla homeerisella hymyllään, kaikki—mustalaisetkin—ovat yhtä oikeutettuja jäseniä tässä erinomaisessa yhteiskunnassa, kukaan ei ole olemassa siinä vain toisen vuoksi, kaikki täyttävät ne omaa elämäntarkoitustaan.
Tässä ympäristössä liikkuu Kivi kuin kotonaan. Kaartukoon sen yllä keskipäivän pilvetön taivas, tuo Kiven erikoinen »pyhä» ja »pyörryttävä» sini, tai nähköön hän sen kesä-illan riutuvassa valaistuksessa, aina se on hänelle yhtä rakas, aina hän löytää siitä uusia luonteenomaisia piirteitä. Täällä hän on täysi realisti.
Mutta metsä houkuttelee, kuten Kivellä aina. Ja metsä merkitsee hänelle sitä toista onnellisempaa olotilaa, jonka Suomen kansa on jättänyt jälelleen kylä-yhteiskunnaksi muodostuessaan. Hän nousee kunnaalle ja »katsoo pohjoiseen», hänen mielensä täyttää haikea ikävä pois ihmisten parista, korpien poveen, Lappiin, hirven-hiihtokankahille. Hän tempaa tuliluikun seinältä ja lähtee »metsän pyörryttäviä saleja» samoilemaan: siellä asuu hänen onnensa, ei ahtaissa tuvissa, vaan luonnon äärettömän liepehillä, joka ei tunne »tuskaa tietämisen». Siellä hän kadehtii kurahtavaa oravaa oksapuussa, siellä hymähtää hyppelehtävälle jäniksenpojalle, siellä unohtaa oman sanattoman ikävänsäkin ja haihduttaa huolensa kuusten huminaan. Äärettömyyden kaipaus, hänessä, äärellisessä olennossa, on saanut hetkellisen tyydytyksensä.
Metsässä liikkuu Kivi niinkuin täysi romantikko. Siellä hän laajentaa kaikki suhteet, siellä hän jättiläistyttää kaikki ääriviivat, siellä hänen mielikuvituksensa kutoo kummia taruja peikoista ja Impivaaroista, siellä hän tuntee itsensä vapaaksi, paremmaksi ja onnellisemmaksi ihmiseksi.
Seitsemän veljeksen pääjuoni, veljesten muutto metsään ja raikkaan luonnon-elämän terveellinen vaikutus heihin, lienee kummunnut tämäntapaisesta mielialasta, edustaen Kiven omaa ikävöimistä luonnon alkukotiin. Ja onpa kuin koko suomalainen kansallishenki ikävöisi siinä hänen kerällään pois kylänraitilta takaisin lempeämmille lepotiloilleen, alkuperäiseen raikkauteensa ja puhtauteensa.
Mutta se on vain unelma, haihtuva kuin kuun hopea. Kivi on liiaksi realisti uskoakseen, että hän yhtä vähän kuin kukaan, voisi manata mennyttä takaisin. Pyörä on pantu pyörimään, kansanhenki kehittymään, yhteiskuntaan on kuuluttava, lukemaan on opittava, vaikka jalkapuun uhallakin, ja veljekset palaavat takaisin metsästä kunnon kansalaisina, joista nuorimmalle jo ensimmäinen suomenkielinen sanomalehtikin Helsingistä singahtaa.—Siinä on Kiven huippu suomalaiseen kultuuri-elämään päin. Hän lopettaa siihen, mistä n.s. kansallinen herätys alkaa s.o. missä kansallishenki tulee käsitteelliseksi, itsetietoiseksi. Sen kuvaaminen ei kuulu hänelle. Hänen maaperänsä on Suomi ennen Snellmania. Kertova taide, kohotakseen korkeimpaan täydellisyyteensä, vaatii jotakin vakiutunutta ympäristöä, vakiutuneita yhteiskunnallisia oloja, luonne-piirteitä, tunnesävyjä ja ajatustapoja omassa maassaan ja kansassaan. Toisin sanoen: ympäristön eheyttä. Runeberg voi sen vielä löytää Suomen sivistyneen säädyn keskuudesta, katsella kansaa herraskartanon kuistilta ja tuntea kuitenkin monisataisten traditsionien lämmittävän henkäyksen kasvoillaan. Kivi, omana aikanaan, saattoi vielä löytää saman eheyden katsellen maailmaa töllin ikkunasta. Tuolla ylhäällä oli taistelu jo alkanut, traditsionit rikkoutuneet. Täällä alhaalla ne elivät vielä eheinä, täällä askarteli kansa omia aikojaan, tietämättä ollenkaan, mitä tärkeätä, mutta ristiriitaista sen pään päällä tapahtui. Tuolla ylhäällä oli tilaa enää vain käsitteille ja mielipiteille, politiikalle ja heräävän kansallistunnon tuhansille harrastuksille. Siellä voi viihtyä vain Oksasen aatteellinen runous, jonka lomasta joskus kyllä saattoi puhtaasti personallinen tunne-elämäkin pilkistää. Mutta täällä alhaalla sykki Suomen kansan sydän, täällä oli Aleksis Kiven, täällä suuren taiteen oikea kotisija.
»Tässä istun, teen ihmisiä, kuvani mukaan.»
Jokainen suuri taiteilija on jonkun verran Prometheus. Ja jokaiseen suureen taiteilijaan sopivat jonkun verran nämä Goethen suvereenin personallisuuden leimaamat sanat, joilla hän nuoren, titaanisen uhmansa ikuisia valtoja vastaan linkoaa. Sovittakaamme ne tällä kertaa Aleksis Kiveen. Myöskin hän oli tuntenut uhman hekkuman nuoruudessaan: Kullervo. Myöskin hän oli tuntenut tuskan kourukynnen, Juppiterin kotkan, kalvavan sisälmyksiään. Mutta kyvyn kerällä kärsiä oli lisääntynyt hänellä kyky nauttiakin, nauttia luonnosta, ihmisistä, omista mielentiloistaan. Kuitenkin tuli hetkiä, jolloin hän ei jaksanut kumpaakaan enää, vaan tunsi ainoastaan äärettömän väsymyksen soutavan suonissaan. Silloin saattoi häntä kohdata se ikävä, jolle ei mikään luonto enää voinut tarjota lohdutusta, hänen oma yksilöllinen halunsa kuolla, haihtua pois, hävitä jäljettömiin, taikka käyttääksemme hänen omaa nerokasta luonnon-symboliikkaansa: