Hänen kiistansa Oksasen kanssa viehättää meitä tässä yhteydessä hiukan enemmän. Siinä kärjistyvät nimittäin tietääkseni ensi kerran suomenkielisessä sivistys-elämässä vastakkain ne kaksi viivaa, jotka muuten näyttävät niinkuin luoduilta yhtä rintaa kulkemaan: valtiollinen ja sivistyksellinen, kansallinen ja yksilöllinen. Kiista on siinäkin suhteessa merkillinen, että kummankin turnaajan kilpilause on oikeastaan »yksi mieli yksi kieli» ja että kumpikin ovat ikäänkuin fennomanian inkarnatsioneja, toinen historioitsija ja poliittinen puoluejohtaja, toinen kielimies ja tunnustettu isänmaallinen runoilija.

Yrjö Koskisen kanta siinä on sangen selvä ja yksinkertainen. Snellmanin oppilaana, joka on pannut elämänsä päämääräksi toteuttaa mestarinsa ajatuksista niin monta kuin mahdollista, ei hän luonnollisesti voi nähdä muuta tietä suomalaisuuden voittoon kuin että se voimiensa mukaan tunkee syrjään maassa herrastelevan ruotsalaisuuden. Historioitsijana hän ylimalkaan ei ole taipuvainen tunnustamaan mitään »kiitollisuuden velkoja» kansojen välillä, kaikkein vähimmän Suomen ja Ruotsin välillä, joista edellinen hänen mielestään jo pitkien vuosisatojen kuluessa sai kalliisti maksaa kaikki jälkimmäiseltä saamansa sivistyslahjat. Poliittisena puoluejohtajana hän ei taas voi nähdä ilman mielenkarvautta, miten sama mies, joka koko suomalais-ugrilaisen rotutunteen nimessä oli kysynyt: »Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa?» nyt astui hänen armeijalleen sanomaan: seis! silloin kun hänen oma käskynsä kuului: eteenpäin! Hänen täytyi silloin lyödä syrjään yleisen mielipiteen johdosta tuo mies, ja hän löi. Heräävä suomenmielinen Suomi seurasi Snellmania ja sitä viivaa, joka hänestä niin suoraan alenevassa polvessa jatkui Yrjö Koskiseen.

Epäselvemmäksi on suomenkieliselle yleisölle aina jäänyt Oksasen lähtökohta tässä kiistassa ja hänen Olavinjuhla-puheensa, joka sen aiheutti, suorastaan käsittämättömäksi. Kuitenkaan ei tuo puhe ollut mikään poikkeus hänen yleisestä kannastaan, joskin se oli sen äärimmäinen johtopäätös.

Myöskin Oksasen sielun-silmissä kangasteli kauniina yksimielinen ja yksikielinen Suomi, kuten hänen runoutensa meille kyllin todistaa, mutta hän lykkäsi sen toteuttamis-mahdollisuudet nähtävästi sangen etäiseen tulevaisuuteen. Poliittisesti kypsänä kansalaisena hän kyllä oli Snellmanin oppilas, mutta runoilijana vielä enemmän Runebergin oppilas ja sellaisena taipuvainen tyytymään eräänlaiseen kansallishengen kaksikieliseen, mutta yksimieliseen välitilaan, jota hän kyllä piti onnettomana ja ohimenevänä, mutta toistaiseksi isänmaalle välttämättömänä, jo senkin tähden, että suomalaisuus ei hänen mielestään ollut vielä kyllin sivistynyt maan ohjiin astumaan: kultuuri kärsisi siitä. Kielimiehenä hän sitäpaitsi oli läheltä nähnyt »surkeoita sukulaisiamme», kuten hän voguuleja, votjaakkeja, mordvalaisia y.m. Venäjällä asuvia heimokansojamme nimittää, ja johtunut heidän kohtalostaan panemaan yhä enemmän painoa ruotsalaisen kultuurin siunauksille juuri Suomenmaahan nähden. Siinä oli silta Europaan, siinä germaaniseen ja koko länsimaiseen sivistykseen. Oliko tämä porras nyt todellakin purettava? Eikö olisi parempi odottaa, lykätä toistaiseksi tuo irtautuminen vanhasta kultuuri-yhteydestä taikka ainakin menetellä siinä niin varovaisesti, ettei mitään katkeruutta, mieliin kylvettäisi eikä syntyisi epäsopua veljesten välillä?

Punaisena lankana käy tämä ajatustapa kaikkialla Oksasen runoudessa. »Älkää sammuttako kynttilöitä!» varoittaa hän esim. runossaan Päivä koittaa: idästä uhkaa vaara, ei vielä ole aika ruotsalaista kultuuria maasta juurittaa. Suomalaisuuden on ensin opittava esim. kunnioittamaan ja rakastamaan Ruotsin lakia: Kuin 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos, tuo kaunein hymni lain ja oikeuden ihanteille, mitä milloinkaan lie suomenkielellä kirjoitettu, ja jonka eräät säkeet ovat miltei sananparreksi muuttuneet (»Sä, suomalainen, kulje lain tietä aina vaan» j.n.e.). Kyykäärmeitä ne olivat, jotka kuiskivat suomalaisten korvaan vihaa ja epäluuloa ruotsalaisuutta vastaan: Valtiollista v. 1865. Yhteinen oli meillä maa, yhteen olimme me kasvaneet kuin »kuus ja koivu». Yhteinen oli meillä myöskin historia, taikka niinkuin Oksanen—jälleen uskollisena runebergilaisille traditsioneilleen—sanoo: »Yks Kaarle meitä johti, yks Kustaa kumpaakin, yhteinen Lützin kenttä ja Narvan tanner on» j.n.e. Hän on sivistyksellisessä suhteessa oikeastaan täysin Tegnérin kannalla (»blott barbarit var en gång fosterländskt»): »juur' ominainen heill' on raakuuskin», nimittäin voguuleilla, votjaakeilla y.m. Suomalaisuuden oli hänen mielestään nähtävästi vielä kauan myöskin sivistyksellisessä suhteessa istuttava nöyrästi germaanisen hengettären jalkojen juuressa—samoin kuin sen kirjallisessa suhteessa oli seurattava Franzénin ja Runebergin hiihtämiä latuja—-ennenkuin se voisi yhtyä »yhdeksi lujaksi, sitkeäksi, sopusointuiseksi Suomenmaaksi» päälletunkevaa venäläisyyttä vastustamaan: Porthanin kuvapatsaan paljastettua.

Tämän katsantokantansa oli Oksanen oikeastaan perinyt M.A. Castrénilta, ja on merkillistä nähdä, miten täynnä kiitollisuutta ruotsalaista kultuuria kohtaan nämä kaksi suurta tutkimusretkeilijää palaavat sukulaiskansojemme keskuudesta Venäjältä. Kirjevaihdossaan Snellmanin kanssa v. 1844, tuossa merkillisessä kirjevaihdossa, jossa nämä kaksi hengen jättiläistä mittelevät miekkojaan ja joka heittää niin pitkät näköalat koko silloisen suomalaisuuden ydinkysymyksiin, kiinnittää Castrén ystävänsä huomiota m.m. siihen, että »liian äkillisesti ajamalla pois ruotsin annetaan tilaa kolmannen kielen maahan tuomiselle». On tehtävä työtä vain hiljaisuudessa vastaisia parempia päiviä varten.—Tässä kirjevaihdossa esiintyvät oikeastaan jo kuin alkukotelossaan Oksasen ja Yrjö Koskisen välillä puhkeavan erimielisyyden syntysanat, samat, jotka sittemmin uusien olosuhteiden muovailemina ovat koko Suomen kansan kahteen vastakkaiseen leiriin erottaneet.

Yrjö Koskinen seisoi alusta alkaen lujasti Snellmanin kannalla. Hän ei ehkä teoriassa mene yhtä pitkälle kuin hänen mestarinsa, joka ruotsinkielestä ja germaanisesta sivistyksestä sanoo häikäilemättä: »tähän nykyiseen päivään saakka eivät ne ole tehneet meistä mitään». Hän ottaa asian käytännöllisesti: vastustusta ruotsalaisuutta vastaan ei voida lykätä toistaiseksi, muuten on tuleva aika, jolloin sivistyksellinen ja valtiollinen muukalaisvalta täällä ovat yksi ja »vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan» (Snellman). Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin:

»Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto ja muu…»

KAARLO BERGBOM

s. 2/10 1847 k. 17/12 1905.—Kaarlo Bergbomin kirjoitukset (1907): Belsazarin pidot (1864), Pombal och Jesuiterna (1865), Julian (1867), Aarnihauta (1868), Sydämiä ihmistelmeessä (1869), Om det historiska dramat i Tyskland (1869), Paola Moroni (1870) y.m.