Kalevalan esteettiselle ymmärrykselle ei Päivärinnan aika vielä ollut eikä voinut olla otollinen. Senkin kuolemattomien kauneuksien käsitettiin palvelevan erästä vielä korkeampaa päämäärää: kansallisuus-aatetta, sitä joka oli ajan suuri armeijalippu, sitä, jota kaikki ajan riennot tarkoittivat ja jonka johdonmukaisia haarautumia vain kaikki edistys ja valistus olivat. Siinä nähtiinkin myös sen ainoa oikeutus olemassaoloon.
Siinä näkee myös Pietari Päivärinta oman kirjallisen toimintansa oikeutuksen.
Kansallisuus-aatetta hänkin tahtoo palvella, mutta omalla tavallaan. Mikä on syynä kansan kurjuuteen hänen ympärillään? Se ettei ole tietoa ja valistusta. Jos Kalevala oli sanonut: tieto on valtaa, sanoo Päivärinta oman aikakautensa keralla: tieto on onnea. Se on hänen mielestään pettämätön parannuskeino kaikissa elämänkohtaloissa, tietysti vasta yhdessä ihmisen siveellisen itsekasvatuksen kanssa, johon se kuitenkin hänen mielestään taas niin mahtavasti vaikuttaa. Hyvien ja hyödyllisten tietojen mukana tulevat kaikki kansan aineellisetkin elinehdot korjautumaan. Kun tiedon terästämä ja valistama tahdon toiminta vielä poistaa juoppouden, kortinpeluun ja siellä täällä ilmenevän irstaan sukupuoli-elämän jokaisesta Suomen kolkasta, onkin päämäärään päästy, paratiisi maan päälle on luotu ja kansallisuus-aate kantanut kauneimman kukkasensa. Tämä on Pietari Päivärinnan valoisa, vuorenvankka optimismi, se, jonka filosofiset juuret johtavat meidän evankelis-luterilaiseen uskontunnustukseemme ja kirjalliset juuret Runebergiin, joka tänäkin päivänä on yksi meidän kansallisen idealismimme kulmakiviä ja jolle niin suuri osa koko suomenkielistä kirjallista toimintaa on perustettu.
Valaiseva Päivärinnan suhteelle Runebergiin on hänen oma nimenomainen tiedon-antonsa kertomuksessa Elämäni, miten suurella ihastuksella hän jo varhain tutustui tämän runoelmiin Hauta Perhossa ja Pilven veikko suomenkielisinä käännöksinä. Niitä on seurannut sitten Saarijärven Paavo j.n.e. Hän panee omien henkilöittensä suuhun kokonaisia lauseita Runebergin teoksista, esim. »vaikka kokee, eipä hylkää Herra», ja selittää itse, miten ne tietopuolista tietä, lainattujen kirjojen kautta, ovat ehtineet jo kansan keskeen singahtaa. Hän lopettaa oman, kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan klassillisen Halla-aamunsa kuvauksen säejaksolla Runebergin Maamme-laulusta ja osoittautuu kaikkialla muuallakin tämän ynnä Zachris Topeliuksen kansalliskristillisen hengen läpitunkemaksi, sillä erotuksella vain, että se hänellä, hänen sangen järkiperäisen luonnonlaatunsa mukaan, suuntautuu miltei Meurmanin edustaman käytännöllisen ja hyödyllisen kristillisyyden palvelukseen. Pikku Mari Tintta-Jaakossa esim. puhuu miltei niinkuin joku Topeliuksen lastentarina—vaikka ilman tämän runollisuutta—ja tekijä itse henkilöitään puhutellessaan käyttää usein sananparsia, joilla hän ikäänkuin tahtoo todistaa, että hän on hyvin lukenut silloisen suomenkielisen kirjallisuutensa ja myöskin ymmärtänyt luettavansa.—Metsä vastaa niinkuin siihen huudetaan. Ja Pietari Päivärinta on tässä suhteessa metsä, joka ensi kerran suomalaisen talonpojan suulla ilmoittaa kuulleensa, mitä Snellmanin, Lönnrotin ja Runebergin aikakausi on siihen kajahuttanut.
Tietysti hän ei kertaa kansallisen herätyksemme syntysanoja aivan sellaisinaan. Suomalaisena talonpoikana hän ottaa asian paljon käytännöllisemmin kuin sen sivistyneet ajajat tuolla pääkaupungissa ja yliopisto-piireissä, pyyhkii siitä pois paljon kansallista romantiikkaa ja jättää jäljelle pääasiallisesti vain sen, mitä hän kaipaa, mitä hän tarvitsee ja mistä hän tuntee olevan todellista hyötyä hänen omalle lähimmälle ympäristölleen.—»Ei ollut kansassa mitään kansallishenkeä», valittaa hän entisistä ajoista. Mutta se johtui hänen mielestään nähtävästi etupäässä siitä, ettei sitä ollut kukaan kansalle opettanut.
Ei ollut oppia, ei tietoja suomalaisessa maalais-rahvaassa Pietari Päivärinnan nuoruuden päivinä: se surumielinen laulu soinnahtaa lukijalle aina uudestaan hänen kirjallisesta tuotannostaan. Mutta oli olemassa tiedon-nälkä ja opin-halu sellainen, että sitä myöhemmät polvet voivat syystä kadehtia ja ihmetellä. Kirjoitustaito esim. herätti tullessaan sellaista harrastusta, että »metsäteitten varret olivat talvella kirjoitetut täpitäyteen»: se oli halvin koekenttä silloisen »nuoren Suomen» kirjallisille harrastuksille! Ja Maanmiehen ystävä oli niin tervetullut vieras taloon, että sitä pitkin viikkoa jännityksellä odotettiin. »Me emme vähääkään tienneet sitä silloin», sanoo Päivärinta, »että se oli Snellman, joka oli ruvennut puolikuolleita lapsiaan ruokkimaan» tällä sielunravinnolla. Sitä ennen olivat Oulun viikkosanomat ja Turun viikkosanomat jo parin hänen pitäjänsä valistuneimman isännän hyllylle tiensä löytäneet. Lisäksi Mehiläinen, sitten Suometar, sitten Lukemisia Suomen kansalle, savo-karjalaisten ylioppilasten toimittamia, Wareliuksen Enon opetuksia luonnontieteissä, Talonpojan kotilääkäri, Kristillinen ja terveellinen lastenkasvatus j.n.e. Tätä sivistyshistoriallista taustaa vastaan on Pietari Päivärinnan elämäntyö katsottava.
Hän tahtoo myöskin olla eräänlainen »talonpojan kotilääkäri» ja onkin sitä parhaimmassa merkityksessä. Hän tuntee perinpohjin esitettävänsä aineen, hänellä on avoin silmä sekä luontoon että ihmis-elämään ja hänen Elämän havaintonsa kiinnittävät tänäkin päivänä huomiota yhtä paljon tekijänsä tyynen, ratsionalistisen kuvaamiskyvyn kuin esitystavan pirteyden ja patriarkallisen sävyn tautta. Eräät näistä kertomuksista, kuten Kontti-Anna, ovat palanen suurta taidetta. Toiset, kuten Puutteen Matti, ovat huomattavia sen kriitillisen silmän vuoksi, jolla tekijä niissä ympäröiviä yhteiskunnallisia olosuhteitaan katselee. Kaikki ovat ne kerrotut siihen miellyttävään, hiukan karuun, mutta lämpimään, iso-isälliseen tyyliin, joka milloin tahansa sallii Herodotoksen tapaisia huudahduksia: »Kah, kuinka ihminen on hajamielinen!» Pitihän puhua siitä ja siitä, »ja nyt olen kaikenni mennyt pois aineestani».
Puhtaasti taiteellisen arvon Päivärinnan tuotannolle antavat hänen erinomaiset luonnonkuvauksensa, hänen kykynsä piirtää sisällisesti tosia—joskaan ei aina jokaisessa ulkonaisessa yksityiskohdassa todellisia—ihmisluonteita ja ainakin pienemmissä sommitteluissa tavaton taiteellisen keskittämisen vaisto. Pitemmissä sommitteluissa, kuten Minä ja muut, voi tämä viimemainittu ominaisuus joskus uinahtaa. Mutta lukijalle jää aina täyspitoiseksi ylijäämäksi sarja väririkkaita, elävästi kuvattuja kohtauksia, jotka hän myöhään on unohtava.
Suomalaisen kirjallisuuden kehityskulkuun nähden Pietari Päivärinnan merkitys on ollut siinä, että hän on johtanut suomalaisen kansan-elämän kuvaamista yhä suurempaan realismiin, samalla kaikki kansallisen romantiikan ihanteelliset elämän-arvot säilyttäen. Aleksis Kivi on luonnollisesti ensimmäinen suuri virstapatsas tällä tiellä. Pietari Päivärinta on toinen, vaikk'ei suinkaan edellisen veroinen alkuperäiseltä runoilijakyvyltään. Joskus, keskellä muuten realistista kertomusta, hänenkin järkiperäinen mielikuvituksensa saattaa Kiven tapaan lennähtää sellaiseksi romantiseksi kuvaukseksi kuin tarina Kuusta ja Pakkasesta Halla-aamussa. Muuten hän on jo tyyliltäänkin täydellinen kansaa-valistavan ajan lapsi, joka vain harvoin sallii itselleen mitään romantisen mielikuvituksen syrjähyppyjä.
Harva nykyaikainen lukija mahtanee muistaa, että Päivärinta joskus saattaa myös suurella menestyksellä yhteiskunnallisen ivan ruoskaa heiluttaa. Kuvaus Aleksis Kiven ensimmäisistä kirjallisista kokemuksista, hänen käynneistään sanomalehden-toimistoissa, hänen suhteestaan oman aikakautensa arvosteluun ja vihdoin hänen sairauttaan ja kuolemaansa seuranneista asianhaaroista esim. on aivan erinomainen hiljaisessa, hiukan yksinkertaiseksi tekeytyvässä ilkimielisyydessään. Entä hänen kuvauksensa rovastista sitten, joka ryöstättää Puutteen Matilta saatavansa ja lukee tämän kuoltua saarnastuolista hänelle seuraavan erinomaisen esirukouksen: